Halti Outdoor Weekend 2020 42km

 2 päivän varoitusaika

Olen hieman sattuman kautta ajautunut ähtäriläisseura Sappion Veikkojen pieneen, mutta aktiiviseen porukkaan. Tänä viikonloppuna olisi pitänyt olla seuran vuosittaisten mestaruuskisojen korvaaja, backyard ultra. Konsepti oli aivan uusi ja innolla odotin koitosta. Poissaolojen ja sairastumisten vuoksi tämä kuitenkin peruuntui viime hetkellä. Koska henkinen latautuminen (ja innostus) oli olemassa, oli se purettava johonkin. Aivan sattumalta näin Northern trailsin Fabossa, että Riikka Tulppo etsi kyytiä Vuokattiin täksi viikonlopuksi. En tiennyt, mitä siellä tapahtuu, joten kvg. Ja hups heijakkaa, siellähän oli kisaa tarjolla hienoissa maisemissa. Muistan joskus Hylkisen Jaanan kanssa juosseeni jotain rogaining-kisaa Vuokatissa noin 5-6 vuotta sitten, mutta pakko sanoa, että aika prkl kultaa muistot, koska nousuja oli jokseenkin enempi kuin muistin.

Ihan sivuhuomautuksena, että suhtauduin jokseenkin skeptisesti Haltin järjestämään kisaan. Ajattelin, että heidän kisansa ovat samaa tasoa kuin heidän tuotteensakin (sry), mutta pakko myöntää, että tässä kisassa järjestelyt toimivat erinomaisesti.

Torstaina kesken työpäivän tein sitten päätöksen ilmoittautua kisaan. Koiralle piti saada hoitaja, ja siitä kiitokset Ellalle, muutoin kisaan ei olisi tullut lähdettyä. Kisa-asenteeksi ja strategiaksi pyörittelin mielessä rentoa syke 130-145 tasoista lenkkiä, sillä juoksukilometrejä on tullut hävettävän vähän viime aikoina. Lisäksi kävin viime viikonloppuna juoksemassa Rokuan metsissä pitkän matkan AM-suunnistuskisan, ja olin sen jälkeen niin romuna, etten ollut varma oliko edes järkevää osallistua tähän kisaan. No, osallistuin kuitenkin. Veri veti (vici). No en vici, mutta hyvin meni. 

Preparazione

Tämä ei ollut ensimmäinen kisani, näitä on tullut jo muutamia juostua. Tiedän jo kohtuudella, mitä tarvitsen minkäkin pituiselle matkalle. Osasta asioita on tullut jopa pyhiä yksityiskohtia. 

Keskipyhä asia on tietysti kengät. En ole merkkiuskollinen, mutta vaihtaminen pelottaa aina. Aivan ensimmäinen polkuparini oli Inov-8. Näistä en muista muuta, kuin että hajosivat nopeasti ja imivät runsaasti vettä pehmusteisiin. Toinen pari taisi olla jo Icebugin Zeal. Niillä myös suunnistin runsaasti ja osin ehkä siksi hajosivat nejin myös kohtalaisen nopeasti. 

Kolmannet kengät olivat Salomonin slab-sarjaa, kalliimmat, vaimentamattomat, tarkat ja tarttuvat sg:t. Näillä oli hyvä juosta. Tarkassa maastossa pienet juuret ja kivet tarttuivat kivasti pohjaan. Toisaalta, kun kerran katkaiset nauhat, ei uusia ole tarjolla. Lesti oli täydellinen, ja ajattelinkin jo, etten enää koskaan vaihda. 

Nuuka kun olen, en raaskinut ostaa uusia Salomonin tossuja (nauha-asia myös häiritsi), ja pari vuotta sitten otin kokeiluun Hokan kengät asfaltille. Nautin jäätävän hyvästä vaimennuksesta ja ajattelin, että metsässäkin näillä olisi hyvä mennä. Viime keväänä ostin Speedgoatit ja Cliftonit samalla kertaa. Speedgoatit ostin poluille, ja kävinkin muutaman kerran niillä rämpimässä, mutta ovat sittemmin jääneet lähinnä pienten koiran ulkoilutuslenkkien kengiksi. Syy on pitkälti kengät korkeus (joka johtuu vaimennuksesta). Olen muljauttanut nilkkani muutaman kerran näillä kengillä. Lisäksi kenkä tarjoaa huonosti mitään sivuttaistukea epätasaisessa maastossa, jolloin jalka luisuu kengän sisällä. 

Niin siinä sitten kävi, että eräänlainen ympyrä sulkeutui kesäkuussa Hulluna Hiihtoon liikkeessä, jossa oli runsaasti Icebugeja tarjolla. Luulen, että 20% ostopäätöksestä tuli halusta tukea paikallista yksityisyrittäjää. Mukaan kuitenkin tarttui ensin Icebugin nastarit, joilla suunnistin pari viikkoa ja totesin erinomaiseksi nastariksi. Myöhemmin hain myös uudet Zealit. Kyselin kestävyydestä ja kuulemma muutoksia ensimmäisiin malleihin oli matkan varrella tehty ja kenkä muuttunut kestävämmäksi. Ja kyllä, olin skeptinen, mutta ostin kuitenkin. 

Zeal taitanee olla rehellinen, enempi suunnistukseen suunnattu kenkä. Pehmustuksia ei juuri ole. Kaikki nesteet kulkevat läpi kuin suodatin paperista, ja hyvä niin. Nauhat ovat vaihdettavissa. Kuukauden testin jälkeen kuitenkin huomaan jo pohjan kärkiliimauksen irtoilevan, kuten muistaakseni kävi ensimmäisissä Icebugeissani. Pohjan kuvioitus on kuitenkin kestänyt. Salomoniin verrattuna erona on oikeastaan vain lesti. Olen leveän lestin miehiä, mutta tarkka kenkä on vaatii myös tiukkuutta. Toisaalta pitkillä matkoilla on punnittava ihovaurioiden riski. Icebug on selkeästi löystynyt jo lähes mukavaksi kengäksi noin 200-300 juoksukilometrin jälkeen. 

Osallistumisohjeessa kerrottiin, että märällä säällä reitin loppuosan kalliot saattavat olla kosteita. Nastakenkiä suositeltiin. En ole nastoilla juossut puolimaratonia pidempään, ja kokemus on, että pitkällä matkalla nastat saattavat alkaa painaa ja rakkoja ilmaantua. Otin loppujen lopuksi kummatkin Icebugit mukaan tehdäkseni päätöksen vasta perillä. Matkan aikaisista sateista huolimatta päädyin nastattomaan vaihtoehtoon mukavuuden vuoksi. 

Vähemmän pyhä asia on vaatetus. Ja sää kun näytti kohtalaisen labiililta, oli tässä pohdittavaa. Ajattelin, että pelkät shortsit ovat ehkä liian kevyt varustus, joten laitoin ohuimmat tykkini alle ja ohuimmat shortsit päälle. Yläkropalle otin jo monissa kisoissa palvelleen lyhythihaisen kompressiopaitani ja ohuen ohuen juoksutakin. 

Aamulla herätessä Oulussa oli 4 astetta lämmintä. Koiraa lenkillä käyttäessäni mietin, pitäisikö kuitenkin laittaa lisää vaatetta päälle. Ennustuksen mukaan lämpötila oli kuitenkin nousemassa 16:sta  asteeseen, joten pitäydyin suunnitellussa. Lähtöalueella Vuokatissa lämpötila kuitenkin nousi, aurinko paistoi ja Juho mietti oliko kuitenkin ottanut liikaa vaatetta. Osalla kisailijoista oli hihatonta paitaa, pikkuisia shortseja. Äh, meniköhän tämä aivan nappiin. Muutoksia en kuitenkaan tehnyt. Buffin kaulalta jätin kassiin. 

Kaikkein pyhin asia pitemmillä matkoilla on geeli. Olen kokeillut vuosien mittaan vain muutamia, mutta tämä on selkeästi asia, jossa yhden hyvän löytäminen saa pidättäytymään siinä. Kukaan ei halua kisan keskeytyvän tai matkan teon hidastuvan ripulin tai vatsakipujen vuoksi. Käytännössä minulla on kaksi vaihtoehtoa, jotka vaihtelevat saatavuuden mukaan. 

Ensisijainen vaihtoehto on Power Gel, joiden geelit ovat yksittäisiin annoksiin pakattuja, mutta joissa on sokerien lisäksi sekä natriumia (vähentää kramppeja ja parantaa sokerin imeytymistä) sekä kofeiinia. Paskanmakuisuusasteikolla 1-5 Power Gel saa  5+, sillä se on välillä juostessa todella vaikeaa tavaraa niellä, se suola kuin oikein pomppaa sieltä, läpsii kasvoille ja työntää porkkanaa perseeseen. Toisaalta se ei ole koskaan aiheuttanut vatsaongelmia.

Toinen vaihtoehto on Maxim. Tästä saa myös 3 annoksen isomman paketin, joita suosin. Maxin taisi aika vasta lisätä tähän (jostain syystä nimenomaan vain isompaan) tuotteeseen kofeiinia. Natriumia siinä ei ole, ja sen maistaa. Maxin on jopa herkullista syötävää. Suola täytyy tarvittaessa vain sitten korvata muualta. 

Muita varusteita ovat jouksureppu, kello ja pakolliset varusteet. Näillä on vähemmän väliä. Juoksin vuosia Espanjasta ostamallani 40 euron juoksurepulla, joka on palvellut mainiosti. Siinä ei ollut kaikkia fiksuimpia ratkaisuja, mutta se oli oikea työhevonen. Sen aika eläköityä oli viime keväänä, jolloin hommasin Salomonin repun tilalle. Se onkin ollut mainio, ja ajateltuja yksityiskohtia on huomattavasti enemmän. Sen istuvuus on lisäksi aivan eri luokkaa. Voisin silti kuvitella taittavani matkaa lähes millä tahansa repulla. Kello on myös mielestäni yhdentekevä. Useimpiin nykyaikaisiin kelloihin saa esimerkiksi sykealueen lukittua, jos sitä pitää tärkeänä. Itse seurailen lähinnä juurikin tuota sykettä. Aika ja matka kun ovat pitkälti omasta tekemisestä riippuvia ominaisuuksia. Kelloni on Garmin 935 ja olen erittäin tyytyväinen. Se on sanottava, että Polarin gps-tekniikkaan olin erittäin pettynyt. Hitaimman gps-tallennuksen tarkkuus oli 430-mallissani niin heikkoa, etten enää tulevaisuudessa tule Polarin tarttumaan, vaikka kotimaista haluaisinkin tukea. 

Mukava uusi varustetuttavuus ovat olleet Salomonin pehmeä juomapullot, joiden riittävyys ultria lyhyemmillä matkoilla ja käytettävyys ovat erinomaisia.

Kärki lähtee, allekirjoittanut keskivaiheilla @Juoksuopisto

Lähtölaukaus kajahti, minä keskellä takana, Lauri Ruberg vas ja Antti Väkevä oik. Oon näköjään aika pomppivalla askelella liikenteessä. @Juoksuopisto

Varokaa pitkospuita

Päivä alkoi 6:20. Hitaasti ylös, nopeasti ulos. Koiran ruoka, suihku, pieni aamun core-reeni (yritän aina tehdä ennen pitkää lenkkiä, jotta selkä ei hajoa). Puoli kuppia mysliä ja pieni määrä kahvia (aivan unohdin syödä tukevamman aamupalan). Omenat mukaan, pullot täyteen energiajuomaa. Viimeinen tarkistus, että tarvittavat kamat ovat matkassa. Luu koiralle ja menoksi.

Ja onnistuin kuin onnistuinkin lähtemään niin myöhään, että olisin ollut arviolta tasan klo 10 perillä, jolloin bussin oli määrä lähteä. Siksi kaasujalkaa kolotti. Paikan päällä kaiken lisäksi totesin, etten ollut ilmoittautunut koko kisaan, olin vain luullut niin. Ilmeisesti ilmoittautuminen oli töpännyt maksuvaiheeseen. Aaanyway, sain luvan osallistua, ehdin ja nousin bussiin ja toivoin, että kaikki tärkeät kamat olisivat mukana. 

Lähtöpaikalla oli lämmin. Vertailin muiden pukeutumista ja kelasin, että tulikohan sitä laitettua liikaa vaatetta. Pieniä muutoksia olisi voinut tehdä, mutta annoin olla. Parin tossusankarin kanssa vaihdettiin muutamia ajatuksia. Toisella oli jotain tietoa pitkospuiden kunnosta, ilmeisen heikossa kunnossa paikka paikoin. Siinä ei nyt ollut mitään uutta. 2 minuuttia lähtöön, kuulutettiin. Tässä vielä viimeiset rakon pohjat kuusen juurelle ja riviin. Näissä tilanteissa minua huvittaa aina suomalainen haluttomuus mennä eturiviin, vaikka ei olisikaan nopein. Siinä tulee kuitenkin se ylimääräinen 10 metriä juostavaa, kun perältä lähtee. 

Ja niin lähtivät sankarit metsään. Kärki otti kärjen roolin, itse jäin keskelle. En katsonut moniko lähti edelle. Sen panin merkille, että eräs kovakuntoisen näköinen, kapeakinttuinen nainen sujahti juurakoihin kuin orava. Ajattelin vielä naiivisti, että tuon selkänahan kun saisi. 

Taktiikkani, kuten mainittua, oli höntsätä maaliin. Olin asettanut kelloon sykerajoiksi 135-150, rajat olivat hieman nousseet edellispäivästä. Tämä olisi ollut tyylikkäästi pk 2 eli peruskestävyys alueella. Edellis viikonlopun piippuun juokseminen jännitti mielessä. Ensimmäisen 500 metrin jälkeen katselin kelloa. Syke nousi nopeasti noin 160:een. Juoksin kevyesti, nautin askelista. Hiekkatie vaihtui poluksi ja kauriin askel (kuten askellukseni kuvittelen..) pomppi juurelta juurella ja mättäältä mättäälle. Syke tikitti 160, mutta koska tunne oli hyvä, annoin asian olla. Kellohan siitä kitisi, mutta ei pitkään, antoi periksi. 

Ensimmäiset 5 kilometriä sujui helposti. Kärki oli mennyt menojaan. Asetuin vetämään pientä itsenäistä yksikköä. Jahtasimme näköpiirissä ollutta toista yksikköä. Asetelma vakiintui melko pian. Juoksu maittoi, keli ja pohja tuntuivat hyvältä. 5 km jälkeen noustiin Lappavaaran päälle. Yksikkömme oli hieman kirinyt edellä menijöitä. Olin välillä kysellyt takana tulijoiden halukkuutta ohittaa, ilmeisesti haluja ei ollut. Lappavaaran alamäessä askel irtosi ja rullasi, kivet osuivat tossun alle ja vauhtini kiihtyi, ehkä hieman yllättäenkin. Olen huomannut ennenkin, että olen kohtalaisen hyvä rullaaja mäissä. Ohitin yhden, ohitin toisen. Ja vain muutaman minuutin päästä olin ohittanut kaikki kuusi tai seitsemän edellä mennyttä 42/57 sarjalaista. Sykähdin itselleni pienen kaulan, joka ei tullut aivan veroitta. Syke nousi askeleen rentoudesta huolimatta jonnekin 170 hujakoille, mutta palautuminen onneksi toimi vielä tuossa vaiheessa tehokkaasti. Tästä alkoi yksinäinen taival, joka jatkui maaliin asti. 

Alunperin olin suunnitellut juoksevani ensimmäisen huollon läpi. Minulla oli pulloissa litra urheilujuomaa ja hyvä tankkaus alla. En ollut ajatellut tarvitsevani nestettä vielä 10k jälkeen. Suuta kuitenkin kuivasi. Urheilujuomaa olisi mennyt enemmänkin, jos en olisi säännöstellyt. Eikä keli edes ollut niin kuuma. Ehkä syy oli liiallinen vaatetus. Pysähdyin juodakseni pari kuppia vettä ja jatkoin matkaa. 

Ensimmäiset 20 kilometriä oli kohtalaisen tasaista maastoa. Välillä oli märempiä polku-uria, joilla ei voinut välttää kastelemasta kenkiään. Välillä oli lähes suisidaalisia pitkospuita, joille astuminen oli kuin saippuan päälle tallomista. Kahdesti jalka lipesi niin inhottavasti, että vain täpärästi selvisin pahemmasta eikä taivalta tarvinnut keskeyttää. Eikä tämä ollut aivan odottamatonta, mutta jotain "talvi yllätti Suomalaiset"-meininkiä siinä oli. Saattoi siinä parit perkeleet kajahtaa Kainuun metsissä. Loppu matkan olinkin äärimmäisen varovainen etenkin pitkospuilla. 

Viimeiset parikymppiä aka loppukiri

Ennen puolivälin krouvia myönnän ajatelleeni muutaman kerran, että millähän sijoituksella sitä juoksee. Väitin itselleni, että seitsemäs tai yhdeksäs, vaikka alussa näki, että tuskin niin monta jantteria oli edellä. Yritin kuitenkin pitää tästä ajatuksesta kiinni, jotta juoksu ei hajoaisi. Huoltoon kivuttiin paskaisen heinäryteikön läpi ylämäkeen pienelle metsäpistolle. Neidit auttelivat matkalaisia ja pyynnöstä täyttivät leilit. Iskin parit energiatabletit kumpaankin pulloon, pullot poveen, vettä pari kuppia ja taas matkaan. Täyttöhuoltokin kesti vain noin minuutin. Olin tyytyväinen tehokkuuteen. Ehkä sen mahdollisti se, ettei tarjoiluja ollut. Olisin voinut yhden saavillisen suolakurkkuja imeskellä. 

Jatkettuani kuulin kannustusta takana tulleelle. Kuumotti. Mietin, pitääkö tässä lähteä kisaamaan. Myöhemmin gepsiltä katsottuna Heini Hemminkihän (naisten 2.) siellä verenmaku suussa jahtasi meikäläisen selkänahkaa, tunnisti varmaan hajusta, että miestähän pelottaa. En myönnä, että tämä olisi vaikuttanut vauhtiin. Enkä kiellä. 

Ohitin pari 57 sarjalaista. Juoksukollektiivin kunnioitus näkyi tien antamisessa, kiitos näistä. Lyhyet tsempit oli myös kiva vaihtaa. 

Parkuanvaara ohitettiin itäpuolelta, Martinvaara samoin. 5 kilometriä saikattiin ylös ja alas kapeaa ei-vielä-niin-mäkistä polkua. Kunnes Tolhovaaran rinnettä paineltiin ensin viistosti alamäkeen kisan ehkä parasta polkupohjaa, jossa neulaset vain sinkoilivat tossun alta, terävään vasempaan mutkaan, jonka oli bussissa karttaa lukiessani mieleen painanut. Kisa alkoi tästä. Ylämäki alkoi tästä. 

Tähän asti reissu oli ollut löysää, korkeintaan pykälän pohjois-Pohjanmaalaista kuntopolkua mäkisempää, ja nopeaa. Tolhovaaraa noustessa luuli tässä olevan vain yksi tasainen polku noustavaksi, mutta aivan lopussa kartallakin tarkastellen korkeuskäyrät linjautuvat yhdeksi ruskeaksi raidaksi, sellaiseksi, joka heikkohermoisemmalla olisi tullut housuun ne kivikot nähdessään. Puuskutin, syke oli varmaan 175, reisiä hapotti. Vihasin ja ihailin tätä maastoa. Useita kisoja kiertäneenä en ole Suomessa aiemmin näin jyrkkää mäkeä kisassa noussut. Isän kädestä, ajattelin, isän kädestä kisailijoille, tätä vanhoillis-väkivaltaista sanontaa käyttääkseni. 

Ja vaikka juuri itsekehuin rullaamistani, oli se raja Huhtalan pojallakin näissä alamäissä. Varovasti sieltä tultiin, siksakkia, oksista repimällä, kivistä tarttumalla, ettei itseään telonut. 

Persevaaraa ylös, Persavaaraa alas. Koljolanvaaraa ylös, Koljolanv... Kyllä te tiedätte. Vaara vaaran perään. Ja aina saavutettu nousu nollattiin jyrkässä mäessä. Möykynvaaran hujakoilla sain punareppuisin kaverin kiinni. En nähnyt numeroa, mutta muistelin nähneeni hänet lähtöalueella. Mietin, olisiko tässä ollut itselle oman sarjan selkänahka. Matovaaran päälle saavuimme yhtäaikaa, minä askelen jäljessä. Kaksi naisoletettua huikkasivat, että "enää vähän matkaa" ja että "..ei kaukana edellä". Ja minähän kuvittelin, että oman sarjan edustajia olisi vielä napattavissa kiinni. Hilpaisin Kalliokosken ohitse ja alamäkeen. Kettumäessä sujautin kaksi kuppia vettä huppuun ja jatkoin. 

Yleensä minulla ei ole mitään ongelmaa suonenvetojen kanssa. Edellisviikon suunnistusten jäljiltä olin kuitenkin saanut elämäni pahimpia kramppeja kotona aivan lepotilanteissa. Päättelin, että kroppa on pikkuisen ylirasittunut ja suolatasapaino mullin mallin. Tätä kisaa edeltävästi en siis käynyt lähes lainkaan juoksemassa. Vasen pohkeeni alkoi esittää krampin oireita noin puolivälissä matkaa. Ei isompaa kipua, mutta sellaista pientä ja jäytävää. Sitten yhtäkkisesti jossain vähän huonon tasapainon ponnistustilanteessa myös oikeaan sisäreiteeni iski kramppi. Ei se lamannut kulkijaa, mutta ärsytti, otin sen ylämäen vähän kevyemmin. Pohkeelle alamäet ja reidellä ylämäet olivat suolaa. Tai ei suolaa. Olisikin ollut suolaa. Sanotaan vaikka happoa. Jotain väkivaltaisen faskiahieronnan ja tylpillä nauloilla ristiinnaulitsemisen välistä.

Viimeiset 5 kilometriä tuntuivat ikuisuudelta. Sitten 4 ikuista kilometriä. Vielä Vuokatin päälläkin oli huolto. Minua ei enää hymyilyttänyt. Tästä enää alas ja homma olisi siinä. Se sitten olikin vasta alamäki. Etureidet lauloivat eksentristä hoosiannaa. Onneksi ei ollut takana ketään, en olisi jaksanut yhtään lisätä nopeutta. Alhaalla syke hakkasi 170, niinkuin oli tehnyt jo viimeisen tunnin, luulen. No ei, olin seuraillut sykkeitä ja itse asiassa lopussa tasaisilla osuuksilla syke laski tasaisesti 155 tuntumaan. Ylämäet sen sijaan nostivat sen taivaisiin. Vuokatin ala-asemalla katselin, että mihinkäs vittuun se reitti hävisi. Pää pyöri ja etsin viirejä. Sieltähän niitä löytyi, hiihtolatua seuraten. Taas yksi prkleen ylämäki. Puuskutus oli ollut rytmikästä jo pitkään, se on eräänlainen mantrani, keskittyä hengittämiseen ja sen rytmiin. Siinä herkistyy kehon tunteille, pääosin palleatunteille. Tätä mantraa hoin maaliin asti. 

Olin tyytyväinen. En tiennyt vielä sijoitusta, mutta olin tehnyt hyvän työn. Olin tehnyt kuntotasooni nähden erinomaisen työn, hilliten menoani ja säästellen voimiani alussa ja lisäten vauhtia pykälän verran loppua kohti. Itse asiassa en todellisuudessa lisännyt vauhtia, vaan lisäsin sinniä ja sisua, jotta sama vauhti pysyi yllä. En antanut itseni hidastua. 

Maalisuora. Ja maali. Soli siinä. Soli prkl siinä. 

40,32 kilometriä, 5:14:20, 7:48/km, keskisyke 163, nousua noin 1500m

Jäätävä kaksoisleuka! Ois varmaan suojannu mun hampaita mahdolliselta tulossa olevalta iskulta leukaan, kun noita juuria katsoo. @Juoksuopisto

Jälkipuhe

Päälimmäisenä tulee mieleen, että olin äärimmäisen tyytyväinen kenkiin. Kesän alussa ne tuntuivat virheeltä, ne tuntuivat niin tiukoilta jalassa, vaikka halusin kengät, joilla nimenomaan kykenisin juoksemaan ultramatkoja. Kuluttamalla kenkää niistä on kuitenkin lähtenyt turha jäykkyys pois ja lesti on hieman leventynyt. Vakavasti harkitsen kuitenkin nastakenkien laittamista seuraavaan Vuokatin kisaan.

Toisaalta taktiikka oli onnistunut, joskin hieman vahingossa. Minähän lähdin liikkeelle höntsäten, mutta kisakiima vei mennessään ja sijoitusta oli pakko yrittää parantaa. Olen äärimmäisen kilpailuhenkinen ainakin jos tilanne on virallisesti nimetty kilpailuksi. 

Nautin myös reitistä. Hiekkatietä oli kaiken kaikkiaan 3-4km, mutta muuten reitti kulki UKK-polkua. Paikka paikoin polun päälle oli kaatunut suuria runkoja (tuulenkaatoja?), joista osa oli ehditty karsia pois. Mistä sinänsä olin hieman harmissani, oli pitkospuiden erittäin huono kunto. Noin 50% näistä oli uusittu ja hyvässä kunnossa. Loppu osa oli jokseenkin niin arvaamatonta, että ihme on, jos kukaan ei kisassa satuttanut itseään. Usein tuntui, että tässä on taas ihminen tehnyt työnsä hyvin; lisännyt luontoon sellaista kulkuaan helpottavaa, jonka aika muuttaa aiempaa uraa suuremmaksi haasteeksi. Mutta ei se ilmaista ole se pitkospuiden vaihtaminen, ymmärrän sen. Suuri arvostus kuitenkin erittäin tiukoille nousuille jyrkissä louhikoissa. Ja upeille maisemilla, sen vähän mitä niitä ehti ihailla.

Reitti oli pääosin hyvin merkattu. Pari kolme kertaa pyöritin päätäni reittiä etsiessäni, esim. tiellä, jossa ei vähään aikaan näkynyt merkkejä. Muutoinkin järjestelyt bussikyyteinen ja lihakeittoineen toimivat erinomaisesti. 

Suuri suuri hatunnosto vapaaehtoisille mehulingoille, jotka auliisti jaoitte nestettä kuiviin suihin. Ja anteeksi sinulle eukkoseni, kun sinua sillä lailla hoputin kaatamaan vettä törppööni, mutta persettä kiristi ja kuulin vihulaisen hönkivän niskaani. Toivottavasti et niin mieltäsi pahoittanut, ettet uudestaankin tulisi avuksi. 

Loppuarvosana polkujuoksukisalle: 3,75/5 = vahvasti harkitsen tulevani uudelleen.

Tapahtuma

Tulokset

GPS

Kuvat