Kaamosvaellus käsivarren erämaassa

Alkusanat

Arki alkaa asettua uomaansa. Reissu päättyi eilen pitkään kotimatkaan, mutta mieli on vielä puolitiessä matkalla Ouluun. Kaipuu takaisin erämaahan on sitkeä ja kouriintuntuva. Kaipaan sitä päivittäistä elämän perustarpeista huolehtimisen puhtautta, jota etenkin talvivaeltaminen tarjoaa ja vaatii. On jatkuvasti pidettävä huoli lämmöstä, ruoasta, juomasta ja suojasta. Olin myös tyystin unohtanut, kuinka puhdistavalta tuntuu, kun pääsee arjen ajatuksistaan tyystin irti kokonaiseksi viikoksi - työasiat tai muut henkilökohtaisen elämän haasteet eivät edes käyneet mielessäni kokonaiseen viikkoon. Kaikessa rasituksessaan tämä oli sitä lomaa, jota olen jo pitkään odottanut. 

Oulun yliopiston partioseura Soopa ry järjestää vuosittain kolme yhteisvaellusta; syysvaelluksen, kaamosvaelluksen sekä pääsiäisvaelluksen. Näistä kaksi jälkimmäistä luonnollisesti suoritetaan hiihtovarustuksella. Yhdistykseen voi liittyä kuka tahansa täysi-ikäinen, ja osallistumismaksu vaelluksille on erittäin huokea. Kokemusta aiemmista vaelluksista ei vaadita ja välineitäkin on rajatusti tarjolla, mikäli niistä on pulaa. Itse olin osallistunut opiskeluaikoinani noin viisi, kuusi vuotta sitten kaveriporukalla Soopan pääsiäisvaellukselle. Kohteena oli tuolloin Abisko ja muistot reissusta vieläkin elävästi mielen päällä. Tämän jälkeen seurasi useiden vuosien tauko harrastuksesta, vaikka intoa erämaahan paluuseen oli. Kaamosvaelluksesta olin ollut pitkään tietoinen, mutta ajatus tuntui liian vastenmieliseltä - miten pärjään sen kaiken kylmän ja pimeyden keskellä. Ensisijaisesti kysymys oli motivaation puutteesta, en nähnyt ajatusta ja ajankohtaa houkuttelevana, kunnes nyt syksyllä ajatus kaamosvaellukselle lähtemisestä tuli uudestaan mieleen. Tätä ruokki varustetilanne, sillä olin hankkinut tunturisukset monoineen viime talvena ja niille tuli keksiä käyttöä. Niinpä kohtuu lyhyen pohdinnan jälkeen päätin ottaa härkää sarvista ja ilmoittautua mukaan. 

Soopan vaelluksille voi lähteä omalla porukalla ja hyödyntää vain kuljetuksia, kuten teimme vuosia sitten, lähteä reissuun yksin tai lähteä matkaan sattumanvaraisessa ryhmässä. Osallistuin viimeiseen. Ilmoittautumiskaavake on pitkä ja kysymykset reissumieltymyksistä mukavan yksityiskohtaisia. Olen ehdottoman samaa mieltä, että tämä lisää ryhmän sisäistä kemiaa, jos tavoitteet ja toivotut toimintatavat vaelluksella ovat jokseenkin samansuuntaisia. Tunnistan itsessäni jatkuvan kilpailijan ja suorittajan, mutta ilmoittautuessani päätin, että reissuun lähden joustavin mielin ilman päivätavoitteita. Itseasiassa yksittäinen tätä ajatusmaailmaa tukevin ele oli ottaa mukaan kirja, jota lukea vaikka välipäivänä tuvassa tai teltassa. Ja vaikka tunnistin siitä tulevan ylimääräisen painon, oli sen symbolinen arvo kompetitioinhibiittorina (keksin itse, saa käyttää) painavampi tässä vaa'assa. 

Pihtsusjärven tuvalla

Valmistautuminen

Joulukuun alussa tuli ryhmäjako tietoon. Alustavasti ryhmään kuului neljä jäsentä; minä, Lasse, Helmi sekä Kaisla. Oletan, ettei asianomaiset pahastu itsestään puhumisesta etunimellä. Kaisla sairastui harmittavasti juuri ennen reissua, joten matkaan lähti vain kolme urheaa. Etätapaamisessamme ryhmädynamiikkamme vaikutti toimivalta ja henki yhtenäiseltä. Ehdottomasti haastavimpana tehtävänä oli reittisuunnitelman tekeminen. Minulla ei ollut kokemusta etenemisnopeudesta tuossa maastossa ja näissä olosuhteissa. Luin muiden talvivaelluskokemuksia ja päättelin, että sopiva etenemisnopeus olisi noin 1-4km/h olosuhteista riippuen. Käytössä oli 7,5 vaelluspäivää 30.12.-7.1., päivittäiseksi etenemisajaksi arvion noin 8 tuntia, joten matkaa saattoi taittaa arviolta 70-90 kilometriä. Olin hyvin perillä virhemarginaalin suuruudesta, ja tämä johtikin runsaiden vaihtoehtojen suunnittelemiseen. Suunnitelmamme oli kulkea seuraava reitti: Didnojohka-Didnojavri-Bizusjohka (Norjan puolta)-Halti-Somasjärvi/Kopmajoki-Pihtsusjärvi-Meekonvaaran itäpuoli-Altovaara-Kilpisjärvi. Tämä suunnitelma oli kuusipäiväinen, joten jos aikaa jäi, ajattelimme voivamme viimeisenä päivänä käydä huiputtamassa myös Saanan. 

Alkuperäinen reittisuunnitelma päivämatkoineen ja nousumetreineen. Vihreällä vaihtoehtoiset reitit.

Varustehankinnoissa tahdoin pysyä minimissä, mutta kaksi esinettä oli listallani ollut jo pidempään; monipolttoainekeitin sekä talvimakuupussi. Koin myös, että nämä kaksi loivat merkittävän lisän reissun turvallisuuden näkökulmasta arvioituna. Makuupussi löytyi Treelinen valikoimasta. Halusin tuplamakuupussin, koska minulla on ollut ongelmia lämmönsäätelyn kanssa. Lähinnä ongelma on positiivinen, sillä pussissa on usein tukahduttavan kuume. Ajattelin, että tuplaratkaisulla pystyn hallitsemaan tätä asiaa paremmin. Bensakeittimeksi valitsin arvostelujen perusteella Primuksen Omnilite Ti:n. Loppujen lopuksi päädyin hankkimaan vielä uuden untuvatakin sekä vaihtamaan kantovälinettä rinkasta ahkioon. Näistä tarkempia arvioita blogin lopussa.

Kaiken kaikkiaan varustelista talvivaellukselle on pitkä. En näe tarpeelliseksi toistaa tässä kaikki vaadittavia esineitä, keskityn lähinnä itselleni pohdintaa aiheuttaneisiin ja keskeisimpiin. 

Ryhmämme matkalla Saanan rinteitä kohti huippua

1. päivä - perjantai 30.12. 

Lasse oli saapunut luokseni Ouluun kotikylästään Tampereelta jo torstai-iltana. Edellinen ilta oli kulunut ahkioita pakatessa. Aamu oli varhainen, kun ahkiot siirtyivät pyryiseen ouluiseen aamuun ulko-ovien ulkopuolelle ja lähdön hetki todella oli lähellä. Mukana oli nyt oltava kaikki reissussa tarvittava, ja sekös hirvitti. Puhuimme vielä tarvittavat varusteet läpi, ja päädyimme siihen, että kaikki tarvittava oli mukana. Yksittäinen haaste oli ollut telttatilanne. Kaislan tiputtua edellisenä päivänä joukosta, oli tehtävä päätös, ottaa edelleen kaksi erillistä telttaa tai lähteä yhdellä Soopan neljän hengen lainateltalla. Pidän omasta teltastani, tunnen sen ominaisuudet ja oikut, tiedän sen pärjäävän talvella. Oli kuitenkin ilmeisen hankalaa käsitellä matkalla kahta telttaa, ja vaikka oma telttani onkin kolmelle hengelle suunniteltu, on se käytännössä asuttava ainoastaan kahdelle, etenkin talvella. Pitkin hampain päädyimme ottamaan Soopalta lainaan heidän neljän hengen telttansa, jonka laadusta tai toimivuudesta ei oikeastaan ollut kuin suullisia takeita. 

Helmi istui jo bussissa, kun se kaartoi Oulun linja-autoasemalle. Näimme bussissa ensi kertaa kasvotusten. Oli hieman kummallista lähteä pitkälle viikon reissulle erämaan syövereihin kahden täysin tuntemattoman henkilön kanssa. Päälimmäisenä kysymyksen leijui ilmassa, että miten pärjäämme sosiaalisesti. Tunnen itseni ja taitoni, uskon pysyväni yksinkin hiihtäessäni hengissä erämaassa ilman isompia haasteita. Entäs Helmi ja Lasse? Lassella oli kokemusta useammista talvivaelluksista, Helmi ei ollut aiemmin hiihtovaelluksella käynyt. Näitä asioita olisi voinut märehtiä ennen reissua enemmänkin, mutta en juuri jaksanut vaivautua. Olin positiivisin mielin, tunsin, että reissu kyllä onnistuu tavalla tai toisella. Ja olinhan sen kirjankin pakannut, ikäänkuin symbolina siitä, että ainakin itse aion pyrkiä olemaan joustava ja helppo reissukaveri.

Sää menomatkalla oli huono. Bussi oli aikatauluista jäljessä. Alunperin tarkoistus oli olla Norjan puolella Kilpisjärven tien varressa Didnojohkalla viiden jälkeen, mutta loppujen lopuksi saavuimme sinne seitsemän jälkeen. Me sekä eräs toinen ryhmä olimme viimeiset bussista jäävät ryhmät. Lunta tuli kevyesti, pimeys oli mykistävää, autoja huristeli vielä ohitse. Olin tuijotellut Didnojoen uomaa loputtomiin kartalta. Alun piti olla yksinkertainen tien pätkä hieman ylemmäs, sen jälkeen tuli vain seurata joen uomaa. Maasto näytti helpolta ja melko loivalta. Vaelluspolkujakin oli merkitty, joten ehkä täällä ruukattiin käydä hiihtelemässä. 

Ahkioni paino varmasti 30-35 kiloa, kun lähdimme puskemaan pientä tietä pitkin ylämäkeen. Karvojen pito oli koetuksella ja karvattomilla haarakäynnin tekniikka. Suomalaiset kirosanat koristivat norjalaista iltaa. Tästä se lähtee, pyöri mielessä, tästä kohti erämaata. Tiedossa oli, että ensimmäinen hiihto-osuus tulisi olemaan lyhyt, lähinnä lähestyminen joen vartta sopivalle telttapaikalle. Karttaan merkitty tien pätkä oli selkeä, vaikkakin täynnä kinostunutta pehmeää lunta. Tien loputtua jatkuivat lumessa satunnaisesti näkyvät vanhat hiihtojäljet, joita lähdimme seuraamaan. Joen uoman haarautuessa noin kahden kilometrin kohdalla minun vetovuorollani jäljet katosivat ja oma suunnistus alkoi. Näkyvyyttä oli kohtalaisesti, mutta eteneminen oli hidasta. Toinen ryhmä leiriytyi tähän, me jatkoimme vielä oletettuun kulkusuuntaan tovin aikaa. Mittariin taisi tulla 3,5 kilometriä. 

Ensimmäinen etappi oli takana. Teltan pystytys sujui ongelmitta. Päivällisen olimme jo laittaneet valmiiksi ruokatermoksiin, joten keittimillä tarvitse sulattaa ainoastaan hieman lunta. Pian olimme valmiita laittamaan nukkumaan, ja niin sammuivat tuikut teltassa yönä, joka osoittautui telttamme viimeiseksi ehjäksi hetkeksi. 

Myöhemmin reissussa matkalla Pihtsusjärveltä kohti Haltia

2. päivä - lauantai 31.12. 

Rannekello herätti seitsemältä. Tajusin aikavyöhykkeen vaihtuneen kellossa automaattisesti vasta myöhemmin. Kankaat lepattivat, kuten olivat tehneet koko yön ja keskeyttäneet unta. Lämpötila oli maltillinen, muutama aste pakkasen puolella. Oven vetoketju oli yön aikana muuttunut kohmeiseksi, ja pian muutaman aamuisen avaamisen ja sulkemisen jälkeen se sanoi itsensä irti eikä sulkeutunut. Tuuli puhalsi onneksi toiselta sivulta eikä suoraan telttaan. Pyörteisyys sai aikaan kuitenkin lumen tupruttamisen  myös oven puolelta suoraan apsidiin ja tavaroidemme päälle. Sekös ärsytti. Paikkausyritykset hakaneuloin osoittautuivat liien heppoisiksi kovalla tuulella, ja niin luovuimme yrityksestä. Aamupalan syötyämme ja ahkioita jo pakkaillessamme yhtäkkisesti tuuli puhalsi teltan toisen lyhyen kaaren poikki. Lasse teltan sisällä kiroili ja huusi, että älkää nyt vielä purkako telttaa. Nyt ärsytys vaihtui hieman jo huoleen - ensimmäinen vuorokausikaan ei ollut vielä täynnä ja yksi tärkeimmistä turvavarusteista oli osittain käyttökelvoton. 

Toinen ryhmä saavutti telttamme vain nenän päät vilkkuen. Kävimme lyhyen keskustelun varusterikoista ja vaihdoimme ajatuksia suunnan suhteen. Kaikesta päätellen olimme edellisenä iltana valinneet nousta hieman virheellisesti turhan etelään toista uomaa pitkin. Kartan perusteella tästä ei vaikuttanut muodostuvan ongelmaa, sillä käyrät näyttivät maltillisilta. Ryhmä jatkoi, me jäimme vielä pakkaamaan tavaroita. 

Suunnistamisen suurin vaikeus oli maaston muotojen tulkitseminen ja edettävän reitin löytäminen. Maasto tuntui valtavan pienipiirteiseltä varsinkin 1:50 000 karttaan nähden. Lisäksi minulle oli jo aiemmilta reissuilta tullut selväksi norjalaista välipitämättömyys kartan tarkkuuteen - tätä puoltavat myös korkeuskäyrien välit, minun kartassani Suomessa 5m ja Norjassa 20m. Jokien ja purojen uomat lukemattomat karttaan merkitsemättömät kukkulat vaikeuttivat etenemistä. Lumitilanne ei myöskään ollut häävi, kiviä ja silkkaa maata oli useassa paikkaa näkyvillä. Luntu tuprusi edelleen kovalla voimalla ja laskettelulasien käyttö oli välttämätöntä. Tunturien jumalat selkeästi yrittivät estää pääsymme heidän valtakuntaansa. 

Koska herätys oli viivästynyt ja liikkeellelähtö hidas oli valoisa aika käymässä turhan aikaisin vähiin. Etenemistä hidasta myös Helmin lainasuksien surkea pito sekä Lassen samaiset vaikeudet ahkion vetämisen kanssa. Itselläni sen sijaan ahkion kanssa ei ollut isommin ongelmaa, olin erittäin tyytyväinen järjestelyyni. Olin virittänyt itselleni narulla vedettävän ahkion suoraan Pata Degermanin ohjein, ja se toimi erittäin hyvin. Vain laskujen kanssa sekä viistossa rinteessä oli haasteita. 

Useiden tuntien jälkeen ja illan jo hämärtyessä saavuimme Didnojoen eteläisimpään kolkkaan joen mutkaan, joka vähentyvässä valossa oli helppo tunnistaa kartalta. Tämän oli tarkoitus ollut olla meidän ensimmäinen yön yöpymispaikka. Naureskelin ajatukselle. Mieliala joka tapauksessa kohentui. Sää oli laantumassa, vaikka lumipyry jatkuikin. Oli mukava oli selkeästi kartalla ja matkalla oikeaan suuntaan haasteista huolimatta. Tähän asti edeltäneiden hiihtojälkiäkään ei ollut juuri näkynyt. Pidimme lounastauon. Sekä Lassen että etenkin Helmin mieliala tuntui ole kohdallaan. Helmi vaikutti poikkeuksellisen positiiviselta. Ensikertalaisena ja välineidensä toistaiseksi vain suuria haasteita omaavana hänen reippautensa tarttui minuunkin. Lounas syötiin ja matka jatkui. 

Maasto tästä eteenpäin selvästi tasoittui. Hiihtää piti edelleen ylämäkeen, mutta jatkuvat kumpareet eivät enää tuoneet samaa rikkonaisuutta liikkumiseen, kuin alempana. Vanhat jäljet piirtyivät pimeydessä selkeästi esiin ja niiden seuraaminen helpotti kulkua huomattavasti. Varmuuden vuoksi laitoin kellon gps:n osoittamaan Lossuhyttan sijainnin suunnan varmistamiseksi, sillä maaston muodoista ei suuntaa ollut enää helppo lukea. Hitaasti, mutta varmasti ja riittävästi taukoja pitäen etenimme kohti Lossuhyttaa. Päivän mittaan oli tullut selväksi, että tulisimme alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen olemaan yötä joka Norjan tai Suomen puolen tuvassa Lossujärvellä, sillä teltta vaati korjaamista. Tämän päivän alkuperäinen suunnitelmahan oli edetä jopa 18 kilometriä Norjan puolella rajan tuntumassa, mutta tämän toteutumattomuus oli käynyt aamulla hyvin nopeasti hyvin selväksi. 

Njargajavria ylittäessä kaukaiset valonpilkahdukset Lossuhyttan suunnalta loivat toivoa ja antoivat suuntaa. Myös kuu oli tullut pilkottelemaan pilvien lomasta suunnistusta helpottamaan. Tuntui jo hieman siltä, kuin aiemmin mainitut tuntur-jumalat olisivat hyväksyneet läsnäolomme ja kunnioittaneet periksiantamattomuuttamme. Lossuhytan saavutettuamme totesimme iloksemme aiemman ryhmän saapuneen sinne vain hieman meitä aiemmin. Puita ei Norjan tuvalle ollut tuotu, joten välipalat nautittiin kylmässä tuvassa suunnitelmia tehden. Suomen tuvalle oli vaivainen pari kilometriä matkaa ja todennäköisyys polttopuille parempi. Meidän ryhmämme lähti etenemään ensimmäisenä. Raja-aidan läpi teutaroituamme laskettelimme järvelle ja siitä edelleen tuvalle. Mieliala oli korkealla, kun tuvan ovi ensi kerran avautui. Tämän päivän hiihdot olivat vihdoin ohi ja huolto ja lepo saattoivat alkaa. Teltan ovi ommeltiin kolmasosaan asti kiinni ja loppuosaan viriteltiin rautalangasta sulkurenkaat. Telttakaari oli taittunut nivelen kohdalta ja tämä korjattiin paikkasarjan alumiiniputkella. Toinen ryhmä saapui seuraksemme piakkoin, kuulumisia vaihdettiin, tunnelma oli kuin parhaalla vaelluksella konsanaan.  Näin oli vuosi 2022 paketissa myrskyisenä päivänä keskellä erämaata ihmisten keskellä, jotka jakoivat saman hullun intohimon hiihtämiseen. 

3. päivä - sunnuntai 1.1.2023

Herätyskelloa emme olleet laittaneet hälyttämään. Edellispäivän koetukset olivat vahvistaneet ajatusta muuttaa suunnitelmia. Norja saisi nyt toistaiseksi jäädä eikä meillä liiemmin ollut aikataulusidonnaisuuksia reittiä ohjaamassa. Päivän valkeus oli jo pitkällä pistäytyessäni ensimmäisen kerran ulkona aamupesuilla. Sää oli kuin morsian, aurinkoinen, vähäinen viime, kirkas. Ympäröivät tunturit näkyivät uskomattoman kauniina ympärillä. Tätä olin tullut tänne etsimään. 

Veden ryhtyessäni keitin lakkasi toimimasta. Esilämmitykseen polttoaineen käyttämääni valopetrolia tuli vain vähän eikä esilämmityksen jälkeen polttoaineen virtausta saanut toimimaan. Käytin melko pitkän tovin keittimen purkamiseen ja puhdistamiseen, ja sain kuin sainkin virtauksen lopulta toimimaan. Toisen ryhmän Mikon kanssa asiaa puitiin ja todettiin kyseessä olevan kenties polttoaineeseen liittyvä ongelma sillä muutamalla koekäytöllä Primuksen omalla Power fuelilla ongelmia ei ollut esiintynyt kovallakaan pakkasella. Lamppuöljyn olin valinnut polttoaineeksi sen halvemman hinnan ja nopeamman googlettamisen tarjonneen positiivisen mielikuvan vuoksi. Tätä virhettä en tule enää jatkossa toistamaan. Mainittakoon, että polttimen käyttö edellytti koko loppureissun ajan toistuvaa jokaista käynnistä edeltävää suuttimen puhdistamista. Noin reissun puolivälissä vaihdoin lamppuöljyn tilalle mukana olleen Power fuelin, mutta tälläkään tavalla polttimen tehosta saatiin vain kolmasosa irti. Tuli vaikutelma, että koko poltin olisi pitänyt puhdistaa atomeiksi ja koota uudelleen, mutta tämän operaation päätin säästää vasta kotioloihin, koska toiminta oli edes kohtalaista. 

Lopulta Helmin rinkka ja miestin pulkat olivat pakattu ja matka saattoi jatkua. Tavoite oli päästä Urtaslaakson eteläpäähän lähelle rajavartiotupaa ja kenties suunnata siitä seuraavana päivänä pohjoiseen Pihtsusjärvelle. Alkuun sää kohteli lempeästi, pinta myötätuulta esiintyi. Urtasjärven kohdalla yön pimeys oli jo laskeutunut, tuuli aavistuksen koventunut ja lunta tuprusi jälleen. Ainoa iloinen asia oli, että edelleen tuulen suunta oli myötäinen. Tavoite oli pitää tauko Urtashotellilla, mutta allekirjoittaneen suunnistaessa tästä paineltiin iloisesti ohitse. Vasta noin 800 metriä hotellin jälkeen tarkistimme sijainnin gps:stä, koska paikkaa ei meinannut löytyä. Helmi oli todennäköisesti paikan havainnut pimeyden keskeltä, mutta itse olin ollut varma, että matkaa olisi ollut vielä jäljellä. Naisia olisi syytä uskoa. Lounaan pidimme siis ilman tuulensuojaa. 

Viimeinen kilometri Urtaslaaksoa pitkin rajavartiotuvan suuntaan oli raivostuttavaa kivikkoa. Terävät kiven särmät viilsivät pulkastani oransseja kiehkuroita lumeen ja tekivät näyttäviä jälkiä suksen pohjiin ja kantteihin. Sää oli julmahko ja yöpyminen teltassa tässä säässä jännitti jokaista - kestäisikö teltta? Pikaisen neuvottelun tuloksena päätimme jatkaa matkaa aina Pihtsusjärvelle asti. Vaikka ilta venyisi myöhäiseksi priorisoimme tuvan suoman turvan. 

Myöhemmin vaelluksella matkalla Pihtsusjärveltä kohti rajavartiotupaa.

Rajavartiotupaa emme koskaan saavuttaneet vaan käännyimme nokalta käyrien mukana pohjoista kohti. Tarkoitus oli oikaista oletettua kartalla mainittua huoltoreittiä pitkin Pihtsusjärven tuvalla. Tiesimme, ettei kelkoilla reittejä ollut ajettu runsaan kivikkoisuuden vuoksi, mutta uskoin siellä olevan edes jotain jälkiä. Näkyvyys oli vähäinen, ehkä noin 60-80 metriä, lunta tuprusi nyt viistosti kasvoihin ja suunnistaminen oli jälleen haastavaa. Kompassa näytti hieman eri suuntaan kuin gps. Sinällään alue ei ollut vaikea, oli vain noustava viistosti ylämäkeen ja sopivalla korkeudella jäätävä käyrälle. Nenän pää ilmaisi tässä kohtaa tyytymättömyyttään tarjottuun suojaukseen.

Pitkältä tuntuneen nousun ja lukuisan siksakkauksen jälkeen pidimme tauon. Arvion, että ylös oli mentävä vielä noin 40-50 metriä ja sitten jäätävä käyrälle. Tuuli tuiversi. Väsymys tuntui jokaisessa, mutta kaikki olivat yhtämielisiä siitä, että tuvalla mennään, piste. Tauon jälkeen nousin muistaakseni vain muutaman metrin ylämäkeen, kunnes alustava tasoittui. Olimme sopivalla käyrällä ja oikeassa suunnassa. Nopeus kasvoi hieman ja hetki hetkeltä länsipuolella kohoava Govddosgaisi tarjosi yhä enemmän suojaa tuulelta. Näkyvyys lisääntyi ja tähdet ja kuu tulivat näkyviin. Loiva laskeutuminen järvelle alkoi. Lyhyiden ja osin kivikkoisten laskujen jälkeen saavutimme järven selän. Taivas oli lähes auki, tuuli tyyntynyt. Kuin palkintona päivän koettelemuksista kuu valaisi järven selän selkeästi kuin päivällä konsanaan ja nautinnoksemme saimme myös revontulia niin vihreän kuin punaisenkin sävyissä. 

Tupa näkyi tummana hahmona jo kaukaa, valoja sen sijaan ei. Tupa oli kuin olikin tyhjillään sinne saavuttuamme. Vaikeuksien kautta kamiinaan saatiin liekki ja järveen vesiavanto. Olo oli autuas ja tupa upea. Vähänpä tiesimme, minkälaisia näkymiä saisimme aamulla tuvalta ihailla. 

4. päivä - maanantai 2.1. 

Retken puoliväli koitti kirkkaana. Taivas oli sininen, aurinko värjäsi taivaanrannan tulematta koskaan esiin, ilma oli tyven. Helmi oli jo aiemmin aamulla herännyt istuskelemaan lähikivelle. Tämän päivän tavoitteena oli jatkaa matkaa pohjoiseen Haltia kohti. Olimme edellisiltana käyneet loppureissun suunnitelmia uudelleen läpi ja päättäneet pyrkiä lähes samaan reittiin kuin alkuperäinen, mutta Suomen kautta. 

Halti näkyi selkeänä horisontissa, kun sukset liikahtivat tuvalta pohjoiseen. Matkanteko oli leppoisaa, tasaista rauhallista nousua. Helmi johti, muut seurasimme. Helmillä oli vähiten talvivaelluskokemusta, mutta runsaasti oppimisen halua ja myös halua avata latua ja päättää reitistä, joten mielelläni annoin hänen tähän ryhtyä, ja hyvin hän sen taisi. Puolivälin tienoilla joen uoma jyrkkeni. Nousimme uomasta penkereelle ja olimme suuntaamassa viettävää rinnettä sivusuunnassa. Helmi kysyi suunnasta ja sanoin, että sai tehdä kuten parhaaksi näki. Itse tein parit siksakit penkereen yläosaan tasaisemmalle alustalle. Lasse sen sijaan seurasi Helmiä. Pian penger jyrkkeni entisestään. Lumi alla oli melko kovaa. Lisäksi penger päättyi alhaalla parin metrin tiputukseen joen uoman pohjalle. Kuuntelin ylhäältä, kun Lasse alkoi huutaa, että ahkio tippuu. Hänen ahkionsa oli tosiaan tippunut uralta ja veti nyt Lassea alas rinnettä. Lasse oli kyljellään ja kyvytön liikkumaan. Jätin oman ahkioni tasaiselle, otin vetonarun irti ja hiihdin takaisin ja heidän peräänsä. Tilanne näytti rauhalliselta, mutta Lasseen paniikki oli jo iskenyt. Kävin kiinnittämässä vetonarun ahkion perän kiinnityspisteeseen ja koitin vetää ahkiota ylös. Aisat kuitenkin osin estivät tämän. Sovimme Lassen kanssa, että hän lähtee hitaasti etenemään Helmin jälkiä. Lyhyen ähellyksen jälkeen tilanne oli jo ohi. Tämä tilanne lähinnä korostaakin sopivasti ahkion ja rinkan eroavaisuuksia reitin valinnassa. 

Ilta pimeni ennen kuin saavuimme Haltin tuvalle. Haltijärveltä havaitsimme neljä tuikkua laskettelemassa Pikku-Haltin rinteitä alas. Heidän matkansa päättyi Haltin vanhalle tuvalle. En uskonut tämän olleen mikään Soopan ryhmistä. Haltin uuden tuvan oven eteen tuuli oli puhaltanut reilut kinokset. Lumitöiden jälkeen alkoi tuvan lämmitys, lumen sulatus sekä illanvietto. Aika kului kokkailujen sekä korttipelien parissa. 

5. päivä - tiistai 3.1. 

Haltin huiputus oli yksinkertainen tavoite tälle päivää. Harmiksemme näkyvyys oli aamulla surkea, tasainen harmaus oli ympärillä, näkyvyyttä ehkä 20-30 metriä. Tuulta ei ollut nimeksikään, kevyesti lunta tiputteli maahan. Sää ei ollut palkitseva lähteä ylös Haltille, mutta ei varsinaisesti aiheuttanut suurempia riskejäkään. Toki huono näkyvyys on aina riski, mutta päätimme liikkua rauhassa ja varoen. Helmi otti komennon ja parin korjausliikkeen jälkeen suuntakin pysyi mainiosti. Edellispäivän jäljet osin johdattivat oikeaan suuntaan, mutta kulku oli välilllä meillä varsin jyrkkää. Mukana oli tietenkin vain päiväreput. 

Kulku oli varsin liukasta. Metrejä kertyi, kiitos Helmin reippaan liikkeen, ja noin tunnissa olimme yli puolivälin ja kartalla näkyvän ja suksien alla tuntuvan kivikon ja vähemmän kivisen alueen reunassa. Ylempänä viime päivien runsaiden lumisateiden jälkeen lumivyöryriskiä tuli arvioitua useasti, mutta riski oli vähäinen. Rinne pysyi lähes tyystin alle 30 asteessa, vyöryjälkiä ei ollut. Huolestuttavin yksityiskohta oli lähes päivittäinen lumipakkojen humahtelu merkkinä heikosta alemmasta kerroksesta. 

Lopulta rinteen kaltevuus väistyi ja huippu olis saavutettu. Huonon näkyvyyden vuoksi emme tosin löytäneet kivipaasia ja postilaatikkoa kuin vasta tovin etsinnän jälkeen. Nimet vihkoon ja kaakaota nassuun, pakolliset kuvat ja myös ensimmäinen yhteys ulkomaailmaan neljään päivään. Vastasin muutamaan uuden vuoden viestiin ja tarkastin sään tuleville päiville. Tallensin myös varmuuden vuoksi gps-pisteet ylihuomisen potentiaalisesti yöpaikasta, mitä ei ollut tullut aiemmin tehtyä. 

Matka alaspäin oli rasittava. Näkyvyys pakotti seuraamaan omaa nousulatua, joka erottui vain hyvin heikkona kontrastin muutoksena muuten niin valkeassa näkymässä. Näin omiani, asioita siellä täällä, jotka saivat pysähtelemään turhaan, silmiä särki. Tiettyyn suuntaan laskiessa osa kivistä oli paljaana, mikä auttoi erottamaan maisemaa paremmin. Näin matka jatkui, kunnes lopulta parin kaatumisen ja noin 20 minuutin hauskuuden jälkeen mökki erottui etäisesti horisontissa. Söimme lounaan, pakkasimme ahkiot ja rinkan ja lähdimme laskeutumaan kohti Pihtsusjärveä. Olin vetovastuussa. Pyrin pitämään tarkan suunnan, mutta luonnosta itsestään tähän irtosi hyvin vähän apuja. Toisinaan jokin kivi erottui valkoisesta verhosta ja tuli suunnata sen oikealta tai vasemmalta puolelta. Sinänsä välillä ei ollut vaaranpaikkoja ja tunturiseinämät pitivät kulkijan oikealla kurssilla väkisinkin. 

Yö teki tuloaan, pilviverho antoi viitteitä väistymisestä, kuu kävi välillä pilkottamassa ja pian eteen alkoi piirtyä Pihtsusjärven tasanko ja sen länsipuolen Govddosgaisin rinteet. Poroaidat saavutettuamme minuun iski mökkihulluus; laitoin isomman vaihteen silmään ja lykin vauhdilla mökille. Jälleen tutussa paikassa, tutussa lämmössä. Vanha vesiavantokin löytyi pienen etsinnän jälkeen, ja siihen hosuessa upotinkin kokonaan toisen kenkäni. Onneksi kamina myöhemmin kuivasi vahingot. Myöhemmin illalla vieraaksemme pimeyden keskeltä saapui myös neljä etelä-Suomalaista nuorta miestä matkalla kohti Haltia. Jaoimme tilavan tuvan hyvässä hengessä. 

6. päivä - keskiviikko 4.1. 

Säätiedot Haltilla olivat selkeät - ilma tulisi kylmenemään tästä eteenpäin huomattavasti. Jos alkureissu oltiinkin selvitty erittäin maltillisilla 4-10 asteen pakkasilla, vaikkakin tuulta olikin piisannut, niin loppureissun teemana olisi kiristyvät pakkaslukemat. Jos tälle päivää pakkasta oli luvattu noin 20 astetta ja tulevina päivinä se tulisi vain kylmenemään entisestään. 

Aamun herätys oli aikainen. Jo pari päivää aiemmin olimme sopineet, että päivärytmiä siirretään siten, että aamulla herätään aikaisin ja illalla laitetaan aikaisin nukkumaan, jotta valoisa aika saadaan hyödynnettyä vaeltamiseen. Muiden tupalaisten vielä nukkuessa puuro kiehui liedellä ja tavarat löysivät paikoilleen ahkioon. Hukkasin kompassini ja jouduin turvautumaan varakompassiin. Aamu oli kylmä, todennäköisesti 25-26 astetta pakkasta, tuulta ei ollut, taivas kirkas ja näkyvyys erinomainen. Otsalamppua ei kuun vielä valaistessa tarvinnut, kun liikahdimme etelään. 

Jo noin 15 minuutin hiihtämisen jälkeen Lassen ja Helmin oli tarpeen keventää vaatetusta. Itselläni oli lähinnä viileä ja kaipasin liikkeelle, jotta kroppa lämpiäisi. Ensimmäistä kertaa sormet olivat kylminä ja osin varpaitakin palelsi. Päällä oli vain hiihtohanskat, paksummat odottivat vielä käyttöönottoa ahkion vaatepussissa. 

Vaatetauko Pihtsusjärven jäällä kuun hiipuvassa loisteessa

Järven selkä oli nopea ylittää tuvan miesten tekemää jälkeä pitkin. He olivat kertoneet tulleensa Kilpisjärveltä Meekon kautta, joten suunta oli hyvä. Lasku alas rajavartiotuvalle oli osin kivinen, mistä miehet olivat varoittaneet, mutta päivänvalossa myös vähemmän kivisiä reittejä oli mahdollisuus hyödyntää. Päivä kirkastui, maisemat avautuivat ja ihastelimme ympäristöä. Oli todella kaunista. Oli myös jännittävää kuinka kolmen päivän takainen reitti ylös Pihtsusjärvelle aukeni silmien edessä; valoisalla olisi taatusti ottanut kevyemmän reittivalinnan ilman turhia nousumetrejä. 

Rajavartiotuvalta alkoi umpinen reitti ylös Meekonvaaran länsipuolen järviä ja kohti Altovaaraa. Reitiksi olimme päättäneet kulkea Biertejavrin ja Goddejohkan kautta järville 839 (korkeaus), 979 sekä 958 Altovaaran pohjoispuolella. Nousu oli kartalla tasaista, mutta lähinnä lyhyt sola järvelleä 979 mietitytti - muodostivatko viereiset rinteet ongelmia? 

Nousu oli hidasta. Joko Lassen suksien pito oli heikko tai ahkiossa oli tavattomasti kitkaa. Kuljimme erittäin loivaa ja pitkää siksakkia rinnettä ylös. Pakkanen lauhtui hetki hetkeltä laskien aina vaivaiseen kymmeneen asteeseen. Aivan rinteen yläosassa pidimme tauon ja näimme viiden hengen ryhmän hiihtelevän rajavartiotuvan tienoilla osin jälkiämme pitkin. Myös he olivat bonganneet meidät rinteestä. Lasse kulku oli haastavaa, joten tasoittaakseni tilannetta otin hänen ahkiostaan omaani noin kymmenisen kiloa tavaraa. Tämä ei juuri vaikuttanut omaan tilanteeseeni, kulku tuntui silti luistavan ja ahkio seurasi kiltisti, kuin hyvin koulutettu koira. 

Biertejavrin lounaispuolella pidimme lounastauon. Päivän valo alkoi jälleen hämärtyä pimeyttä kohti, ja jo ennen kuin itseäni mietityttänyt sola piirtyi näkyviin, olimme menettäneet näkyvyyden. Lunta tipahteli kevyesti, vähäistä tuulta oli ilmassa. Olin ajatellut kulkea solassa virran pohjoispuolella välttääkseni olemasta jyrkkien, etelänpuoleisten rinteiden alla, mutta koska nämä rinteet olivat lähes paljaat lumesta ja eteläpuoli vaikutti helposti edettävältä, emme vaihtaneet puolta. Lassen haasteet etenemisen suhteen eivät olleet ohitse, vaikka pulkkaa oli kevennetty. Sen sijaan minulla ja Helmillä eteneminen oli melko tasaista. Avasimme latua vuorotellen, kuten olimme koko nousen ajan tehneet. Lunta alkoi olla sateiden jäljiltä sen verran runsaasti, että avaaminen alkoi ensi kerran käydä todella työstä. Aivan nousun loppumetreillä ahkioni painopiste jotenkin muuttui ja ahkio kaatui ensin rinteessä ja sitten jo tasaisellakin toistuvasti noin 10 metrin välein kyljelleen. Tavoite oli jatkaa Altovaaran kylkeen yöksi, mutta kellon ollessa paljon, reitin luvun haastavaa ja allekirjoittaneen v-käyrän hipoessa maksimeja jatkuvan ahkion kaatuilun vuoksi, päätimme jäädä järvelle 979. Tämä oli ensimmäinen telttayö sitten teltan rikkoutumisen ja korjaamisen, joten tilanne hieman jännitti, mutta ongelmia ei juuri esiintynyt. Yön aikana ei onneksi myrskynnyt eivätkä rakenteen joutuneet uudelleen koetukselle. Oviaukon paikkaukset toimivat kohtalaisesti, mutta ensireissuun ottaisin mukaan mahdollisimman suuria hakaneuloja niiden suuremman vahvuuden ja helpomman käsittelyn vuoksi. Myös keittimeni kanssa oli jälleen ongelmaa eikä lämmitystehoa saanut kunnolla irti. Tästäkin huolimatta laitoin minulle ja Lasselle mainiot tonnikalapastat. Ruoan suomaa iloa ei mielestäni voi reissulla väheksyä, ja olenkin ottanut ohjenuorakseni pyrkiä panostamaan tähän osaan retkeilyä. 

Leiripaikka Altovaaran lähellä järven jäällä

7. päivä - torstai 5.1. 

Vain kaksi kokonaista vaelluspäivää oli enää jäljellä. Halti oli toiminut eräänlaisena kulminaatiopisteenä, sillä sieltä lähtien suunta oli ollut etelään, kohti Kilpisjärveä ja kohti kotia. Matkaa vain oli vielä reilusti jäljellä eikä tässä kohtaa sopinut luovuttaa. Tämän päivän tavoite oli tarkoituksella jätetty avonaiseksi. Etäisenä kohteena oli päästä vielä nousemaan Saanan huipulle, mutta tämän täyttymättä jääminen ei ole meidän venettämme kaatanut. Alkuperäinen suunnitelma oli hiihtää Saarijärven tuvalle ja olla siellä yötä. Muina vaihtoehtoina oli jäädä yöksi jollekin sopivalle järvelle ennen Kilpisjärveä tai hiihtää peräti Saanan kodalle asti. 

Aamun asettui taas tutuin rutiinein. Puuro kiehui, vettä keitettiin, kaakaot ja lounaat valmisteltiin ja tavarat pakattiin. Helmi halusi kokeilla vetää ahkiotani, joten vaihdoimme välineitä. Aiemmin aamulla selkäni oli niksahtanut pahoin ja liikkuminen oli hieman tuskallista. Tämä oli henkilökohtaisesti jo ennen reissua tiedostettu suurin riskitekijä omassa terveydessäni ja toimintakyvyssäni, koska selkä oli vihoitellut toistuvasti koko syksyn ajan. Onneksi kyseessä ei ollut voimakas noidannuoli, joka ei antaisi liikkua lainkaan, vaan hieman vähäisempi vaiva. Otin kipulääkkeet ja lähdin kivuliaasti liikkeelle. Rinkka ei tehnyt selälle hyvää, mutta ajattelin kokeilla mitä selkä kestää. 

Helmin voitelun pito ei riittänyt painavalle ahkiolleni. Minun kapeiden tunturisuksien kantavuus taas ei tukenut painavan rinkan kantamista. Myös Lasse oli valitellut ahkion kanssa etenemisen tuskallisuutta, joten kokeilimme vielä vaihtaa rinkan Lasselle ja hänen ahkionsa vetovaljaineen Helmille. Kenties Lassen ahkiossa todella oli luiston kanssa ongelmaa, sillä Helmi jäi kyydistä lähes välittömästi ja jo vain lyhyen hiihdon jälkeen oli halukas palaamaan kantamaan rinkkaansa. 

Näkyvyys oli melko hyvä ja suunnistaminen onnistui jokseenkin ulkomuistista. Altovarrin kupeeseen päästyämme alkoi upeat näkymät kauempaa Pältsan erämaan ja Norjan puolelta hahmottua. Alitimme poroaidan, taukoilimme ja jatkoimme hitaasti käyrää lasketellen Altovarria alas etelän suuntaan. Alkuun rinne oli loivaa ja helppoa, mutta melko yllättäen jyrkkeni ja muuttui haastavaksi. Väliin oli selkeitä kivikenttiä ilman vyöryvaaraa, mutta välillä jälleen laakeita kuppimaisia, täysin lumettuneita kenttiä jyrkemmällä alustalla. En uskonut minkään lähtevän näin vähällä lumella liikkeelle, mutta varovaisuus oli silti tarpeen, sillä mahdollinen onnettomuus olisi voinut olla kohtalokas tässä ympäristössä ja tämän ryhmän kesken. 

Pitäen linjan mahdollisimman loivana onnistuimme ongelmitta laskettelemaan alas etelään Aldojohkan suuntaisesti. Lounastauon pidimme Teemalovaaran länsipuolella. Pohdimme vaihtoehtojamme. Saarijärven tupa olisi ollut hauska käydä katsomassa, mutta tässä vaiheessa kenenkään ei tehnyt mieli jäädä sinne yöksi. Niinpä pidimme sitä turhana lisälenkkinä ja otimme tavoitteeksemme jatkaa kohti Masetjavria ja lähemmäksi Saanaa, jotta voisimme mahdollisesti seuraavana päivänä käydä sen huiputtamassa. Suunnitelma sopi jokaiselle ja tunnelmakin tuntui olevan reipas. Tein itse virheen ottaessani suunnan suoraan kohti lounasta maaston näyttävän alavalta kartan perusteella. Vasta jo tovin aikaa edettyämme tajusin, että helpoiten eteneminen tapahtuisi niin sanottua Haltin valtatietä eli järven Coahpejavrin ylittävää huoltoreittiä pitkin, siellä täytyi olla runsaasti hiihtojälkiä, joita seurata. 

Olimme varmasti ennättäneet hiihtää syvää lunta jo lähemmäksi Coahppevarrin aluetta, kun muutimme suunnan suoraan etelään. Emme osuneet enää järven selälle, ei sitä edes erottanut pimeydessä, ja niin hiihtelimme ylös alas turhauttavia pieni kukkuloita. Helmin kartassa poroaidat olivat selvemmin piirretty ja näistä olikin loppujen lopulsi huomattava apu suunnistukseen. Saavuimma Coahppejohkan suulle, jossa vesi virtasi vapaana, ylittäminen ei käynyt päinsä joen kohdalta. Lähdimme hiihtämään Coahppeluoppalia etelään selkää pitkin saavuttaaksemme huoltoreitin. Tässä ei kestänyt kauaakaan, kun alla oli kova erämaan valtatie johdattaen hiihtäjiä nopeasti kohti Kilpisjärveä. 

Illan kiiriessä valitsimme yöpyä Masetjavrilla teltassa. Rutiinit olivat selkeät, ainoastaan keitin aiheutti jälleen harmia. Tein elämäni parhaan retkiruoat keitellessäni riisin lisukkeeksi Sweet´n´sour kanaa, olin täpinöissä. Ruoan suhteen talvivaellus ja ahkio tarjoaa hienoja mahdollisuuksia. 

8. päivä - perjantai 6.1. 

Kello herätti klo 7. Suljin herätyksen ja nukahdin. 

Heräsin uudelleen ja tajusin virheeni. Kello näytti 7:40. Ei paha, mutta olimme hieman myöhässä. Tavoite oli päästä Saanalle eikä aikautauluissa ollut sijaa mokailulle. Aamu oli kylmä, varmasti kylmin aamu tähän mennessä. Pakkasta oli varmasti lähemmäksi 30 astetta ja eilisen illan apsidissa keiteltyjen vesien höyry oli raivostuttavasti tiivistynyt lumeksi sisäteltan kankaisin. Pienikin telttakankaan liikahdus aiheutti nihkeän lumisateen suoraan paljaalle iholle. Olin yöllä kertaalleen herännyt tähän, päättänyt uhrata ja riisua sukat jalastani ja pyyhkiä lunta päältäni olevista kankaista. Ja sitähän lähti. 

Hampaiden pesu vaati samanaikaisia kyykkyjä, hyvä ettei kusi jäätynyt matkalla lumeen. Rutiinit loivat turvaa ja vesiavanto nopeutti termosten täyttymistä. Keli jälleen upea. Auringon ruso värjäsi taivaanrannan, tunturit piirtyivät selkeinä ympärille. Olo oli huikea, olin täynnä innostusta. Vielä tämä päivä, sitten bussilla kotiin. 

Kohti Saanaa

Osin huoltoreittejä hyväksikäyttäen saavutimme Saanan kodan noin 1,5 tunnissa. Pidimme lyhyen tauon, vaihdoimme sopivat  vaatteet, otimme eväät, päiväreput ja lähdimme etenemään. Saanajärvi ylittyi nopeasti ja suuntasimme ylös merkittyä kelkkauraa pitkin Saana koillispuolella. Pari lumikenkäilijää oli reittiä aiemmin kävelleet, mutta kelkkoja tästä ei ollut vielä ajanut. Meno oli osin kivistä, joten ihmekös tuo. Oli mukava liikkua vaihteeksi pelkällä päivärepulla, meno oli kevyttä ja nousukarvot pitivät kuin ihme. Ilokseni huomasin myös Lassen liikkumisen olevan kevyemmän näköistä kuin aiemmin. Kenties ahkio oli kuitenkin aiheuttanut suurimman osan hänen liikkeensä hitaudesta, mutta nyt suksissa tuntui pitoa löytyvän. 

Nousu Saanajärveltä kohti Saanaa. Taustalla siintävät kodat.

Nousimme rinteen ylös korkeimpaan kohtaansa ja otimme suunnaksi edetä käyrää pitkin Saanan pohjoisrinnettä kohti varsinaista länsipuolen vaelluspolkua, jonka arvelin olevan talvellakin käytössä. Jälleen lumiturvallisuusasiat olivat pinnalla, mutta pääosin etenemisessä ei ollut minkäänlaisia riskejä. Korostettakoon, että missään vaiheessa reissua riskin ottaminen oli hallussa eikä turhia riskejä otettu silloin, kun turvallisempia, mutta pidempiä vaihtoehtoja oli tiedossa. 

Maisemat olivat uskomattomat. Jonkin aikaa hiihdeltyämme edessä näkyi rinnettä laskeutuvia kävelijöitä, olimme siis aivan lähellä. Vielä pieni tovi ja saavutimme polun. Sukset jätimme nippuun polun viereen ja päätimme jatkaa ylös jalan. Jälleen allekirjoittaneeseen iski tunturien vimma ja kävelin vauhdilla itseni ylös Saanan huipulle, Lassen ja Helmin seuratessa aivan kintereilläni. Saavutimme huipun, kun valoa oli vielä hetkeksi jäljellä ja saimme ihailla punaista taivaanrantaa ja kaukaisuudessa siintäviä aavoja ja vuoria. Tämä tuntui kuin kirsikalta kakun päällä. Reissu oli lähes ohitse. Alla näkyi Kilpisjärven kylä ja jo reilun 12 tunnin kuluttua lähtisimme sieltä bussilla kotia kohti. Kertasimme kokemuksiamme ja retkeämme. Oli hienoa, miten usean päivän aikana meistä, aiemmin toisillemme täysin tuntemattomista ihmisistä oli tullut yksi yksikkö, yksi telttakunta, joka jakoi yhteisen pitkän vaelluskokemuksen tuntureilla. Missään nimessä reissulta ei puuttunut haasteita, niin fyysisiä kuin sosiaalisiakin, mutta näistä mielestäni selvittiin hyvin. Romahduksia oli tapahtunut, mutta ne pyrittiin käymään läpi ja etsimään ratkaisuja. Uskoakseni, ja vaikka tästä asiasta ei tällä nimellä reissun jälkeen puhuttukaan, ei kenellekään meidän ryhmästä jäänyt pahaa verta tapahtuneista. Näin ainakin toivon. 

Näkymä Saanalta Norjaan päin

Matka alas kodalle oli ripeä ja tumma. Kuu oli kirkas ja täysi ja valaisi kuin vahvasti polaroitujen aurinkolasien takaa katsottuna. Otsalamppua ei tarvinnut. Takaisin palasimme alempana kulkenutta turvallisempaa kelkkauraa pitkin. 

Kodalla paloi jo kaukaa havaiten tuli sinne saavuttuamme. Iloksemme kanssamme alkumatkan taittanut ryhmä jakoi kodan kanssamme. Vaihdoimme kokemuksia ja kuulumisia, ja varmasti lisäkseni muutkin kokivat jonkinlaista yhteenkuuluvuutta, vaika yhdessä vietetty aikamme olikin ollut lyhyt. Yllätin itseni jälleen retkikokkailullani tekemällä marokkolaista aprikoosi-korianteri-kanapataa. 

Viimeinen huipentui ajatukseen nukkua taivasalla. En tietääkseni ole koskaan nukkunut taivasalla, edes kesällä. Pakkasta oli noin 25 astetta, mutta onneksi ei tuullut. Helmiltä idea oli lähtöisin. Ensin liityin seuraan minä ja sitten myös toisen ryhmän Mikko. Mikko tamppasi suksilla kovan alustan samalla kun minä leikkasin lapiolla kuutioita kovasta lumesta seinämäksi. Saimme upean linnoituksen aikaiseksi. En myöntänyt tätä ääneen nukkumaan laittaessani, mutta olin innoissani kuin pikkupoika joskus ala-asteen leirikoulussa tai kesäleirillä. Höpöttelimme vielä niitä näitä satelliiteista, tähtikuvioista ja iglun rakentamisesta. Pidin näistä ihmisistä, rakastin heidän hulluuttaan.

Uni tuli ja meni. Kylmä ei oikeastaan ollut, mutta nukahtaminen oli jotenkin haastavaa. Välillä kutitti, välillä oli kuuma (kyllä!), välillä oli kusihätä. Loppuyöstä myös virisi pieni tuulenvire minun puolelta linnoitusta puhaltaen kylmää suoraan kasvoihin ja kylkeä kääntäessä suoraan perseeseen. En jaksanut enää käpertyä ulkopussin sisälle, olin nukkunut toistaiseksi pelkässä sisäpussissa. Ja kuin huonona vitsinä pian kertoikin meille naisääni kellon olevan tiimassa ja, että on aika herätä. Kello oli 4:15. Oli aika pakata tavarat ja lasketella alamäkeä Kilpisjärven luontokeskukselle bussia odottamaan. 

Mikon ja Helmin kanssa taivasalla lumilinnassa

Loppusanat

Haluan jo palata takaisin. En jaksa tätä kaupungin melua. Lumiaura puhdistaa tietä ulkona. Minua ärsyttää. Suunnittelen jo pääsiäistä, kunpa saisin lomaa ja mahdollisuuden osallistua pääsiäisvaellukselle. Ennen reissua motivaatioksi kuuntelin Erno Saukon Vuoden vaellus teoksen. Suosittelen kaikille vaelluksesta kiinnostuneille. Näin pitkään projektiin tuskin koskaan lähden, mutta mieleen pesiytynyt ajatus viettää jatkossa erällä kenties kahdesta neljäänkin viikkoa putkeen. Nähtäväksi jää, toteutuuko tämä koskaan. 

Varustekeskustelu

Tämä osio on tarkoitettu lähinnä vinkeiksi muille sekä muistutukseksi itselleni, mitä huomioida jatkossa. Mitään kaupallista yhteistyötä en harrasta.

1. Vaatetus
• Takki: Fjällräven anorak no. 8. Erinomainen! Helppo pukea, isot ja selkeät taskut, loistava huppu, vahva tuulenpitävä kangas, alle mahtuu vaikka kaksi ihmistä. 
• Taukotakki: Fjällräven expediten down lite. Erinomainen! Mahtui helposti anorakin päälle, huppu on tavattoman lämmin. Painaa enemmän kuin kilpailijat, mikä johtuu kestävämmästä kankaasta - mielestäni tämä on keskeinen ominaisuus takissa, jota käytät kovissa olosuhteissa ja jolta toivot pitkäikäisyyttä.
• Housut: Norrønan Falketind kuorihousut. Nämä ovat palvelleen jo reilun vuoden. Aivan mahdottoman hyvät ja kestävät. Housuvalintaa myös mietin pisimpään, vaihtoehtona oli puuvillaiset vaellushousut. Päädyin kuitenkin näihin keveyden, reilun ventilaation ja kerrospukeutumisen helpottamisen vuoksi. Toimivat erinomaisesti nämäkin. Pääasiassa vaelsin näidän alla ainoastaan merinovillaiset pitkät alushousut, kylmimpinä päivinä leirissä vedin päälle laskettelukuoret. Jatkossa ottaisin mainittujen lisäksi lähinnä yhdet paksut pitkät alushousut lisää. 
• Hanskat: Pääasiassa pidin hiihtohanskoja, osin niiden alla ohuita villasormikkaita. Kylmimpinä päivinä käytin Hestran laskuhanskoja. Mukana oli myös erilliset tupasormikkaat askareita varten sekä paksummat lapaset, näihin en juuri koskenut enkä näe tarpeelliseksi kantaa jatkossakaan mukana. 
2. Välineet
• Sukset: Åsnes Ingstad 195. Melko hyvin suoriutui. On selvästi kapeana suksena tarkoitettu kovemmalle lumelle, mutta pärjäsin melko hyvin myös pehmeissä paikoissa. Åsnesin omat skinit ovat noin 50cm pitkät vain pitoalueelle tulevat. Jatkossa harkitsisin koko pitkiä skinejä, mutta näidenkin kanssa pärjää. Olen pannut merkille, että skinien liima tarttuu huonosti sukseen (kylmään tai lämpimään) alussa ja saattaa irtoilla, mutta hiihtäessä tarttuvuus paranee. 
• Monot: Lundhags guide bc. Erinomainen, lämmin kenkä hyvällä vuorella. Alla minulla oli ohut merinosukka, vaellussukka ja kahdet villasukat. Jalka ei hikoillut lainkaan. Kenties sukkarepertuaarista johtuen kenkä on tuskallisen vaikea saada jalkaan, mikäli se on yön aikana päässyt pakastumaan kovaksi (vrt viimeinen yö taivasalla).
• Ahkio: Erapro eli Parispulkka, josta internetin ohjeiden mukaan kyhäilin omanlaisen. Käytän talvelle Expedin vanhaa ilma-alustaa, jossa on integroitu pumppu. Aiemmilla vaelluksilla olen huomannut pumpun käytön olevan raivostuttavan vaikeaa, koska solumuovi sisällä ei toimi pakkasella kunnolla. Niinpä ahkion kanssa ostin Bedding bagin, jonka sisällä alustan ja makuupussit voi kantaa pakkaamatta/tyhjentämättä niitä toistuvasti kesken reissun. BB näyttää pienen ahkion päällä massiiviselta, mutta se ei lisää juurikaan ahkion vakautta ja lisää huomattavasti lähtemisen ja asettumisen nopeutta. Toisaaalta mikäli joskus luopunen ilma-alustasta, luopunen myös BB:sta. 
• Naruveto: Ahkiota rakentaessani mietin pitkään naruvedon ja aisojen välillä. Todennäköisesti suurimmaksi kriteeriksi nousu aisojen hinta. Halusin ikäänkuin edetä askel askeleelta ja kokeilla naruvetoa ennen aisoihin sijoittamista. Ja olihan se kätevä. Hyvä reppu loi tukevat valjaat. Tulen todennäköisesti kokeilemaan aisoja jatkossa, mutta naruveto toimii ahkion kanssa aloittelevalla todella hyvin ja on huomattavasti huokeampi vaihtoehto. Ahkiolle pusseineen (ilman bedding bagia) ja nyöreineen tuli arviolta hintaa: 50€ (erapro) + 61€ (pulk bag) + 80-100€ (nyörit/narut/kilkkeet)
• Ahkiossa tavarat olivat pääosin neljässä läpinäkyvässä kannellisessa muovilaatikossa. Tämä teki leiriytymisestä ja asioiden löytymisestä äärettömän helppoa, suosittelen. Oletetusti muovi hajoa herkästi pakkasella. Jatkossa ruoat kannatttaa pakata laatikoihin käyttöajankohdan eikä käyttötarkoituksen mukaisesti. 
• Keitin: Primus Omnilite Ti. Älä käytä lamppuöljyä, vaikka joku jossain sitä suositteleekin. Palaa heikosti, nokeaa ja vaikuttaa tukkivan suuttimen. Epävarma.
• Makuupussi: Helsport Spitsbergen. Tuplapussi, tilava, painava (3kg), hemmetin lämmin, sisäpussi lim -25, ulkopussi lim -11, yhdessä lim -45. Valitsin tämän koska ajattelin tuplapussiratkaisun antavan mahdollisuuksia valita nukkua joka ulko- tai sisäpussissa tai molemmissa, ulkolämpötilasta riippuen, enkä ehkä enää koskaan tarvitisisi jykevämpää pussia. Toivoisin lähinnä sisäpussin vetoketjun olevan varpaisiin asti tuuletuksen helpottamiseksi, muutoin ei juuri valittamista. Ei sovellu hyvin rinkkaan kookkaiden pakkauspussiensa vuoksi. 
3. Ruoka
• Seuraavat reseptit toimivan erinomaisesti päivällisinä talvella
• Pasta, tonnikala, valkosipuli, spagettikastikepussi, kuivattu porkkana, chili, koskenlaskija
• Valmis riisi (2 pussia) , sweet´n´sour kastikepurkki, kuivattu kana, kuivattu porkkana, valkosipuli, chili, koskenlaskija
• Couscous, marokkolainen aprikoosi-korianterikastike, kuivattu kana, cashewpähkinät, chili, valkosipuli, taatelit
• Riisi, härkis, valkosipuli, chilipähkinät, chirachamajoneesi, porkkanasuikaleet
• Myös korma-kastike oli toimiva. 
• Lounaaksi pari pussia nuudeleita toimii hyvin ja on riittävä, kolmea pussia on vaikea saada mahtumaan lounastermariin. 
• Suhtaudu valmisriisiruokiin ja valmispastoihin edelleen suurella varauksella, erityisesti curryt ja aasialaiset olivat suuria pettymyksiä. Edes koskenlaskija ei peitä sitä liukuhihnan makua näissä hiekkaisissa tuotteissa.