Lapland wilderness challenge 2020

En uskonut, että Teemu innostuisi. 

Facebook tätä tapahtumaa taisi minulle jokin pimeä syksyinen ilta ehdottaa. Matka ja koko kisan kesto kuulosta käsittämättömältä. Ennen kaikkea se kuulosti sosiaalisesti sietämättömältä - 5 päivää äärimmäisessä rasituksessa saman tai samojen tyypien kanssa. Se oli hetken mielijohde. Välitin linkin Teemulle, jolta tuli melkein välittömästi vastaus: "Oi että toi ois mahtavaa".

Aikaa kului ja kisa jäi hautumaan, kunnes marraskuussa tuli aika ilmoittautua. Koko tapahtumaa piti vielä uudelleen sulatella. Varsinkin allekirjoittanut jänisteli lähtemisen kanssa tovin. Teemun ja Tomin kanssa olimme kisanneet vuosi takaperin tampereen yörogainingin, joten sama joukkue vaikutti luontevalta tähänkin tapahtumaan. Tomin innostaminen vaikutti loppujen lopuksi lähinnä muodollisuudelta. Lieneekö vaikuttanut niin järjettömältä formaatilta Tominkin mielestä. Näin Matkamiehet lanseerattiin. 

Kyseessä oli siis rogaining/pistesuunnistus-tyyppinen vaelluskilpailu Vätsärin erämaassa. Käytettävissä oleva aika oli 120 tuntia ja kisakilometreja ennustettiin tulevaksi noin 500. Joukkueen tuli lähdöstä maaliin kantaa mukanaan kaikki tarvitsemansa ja voittaja olisi se, joka hakisi eniten rastipisteitä määräajassa. Tähän voittopisteytykseen tuli tiettyjä nyanssseja myöhemmin, mutta idea pysyi samana. 

 


Valmistautumisen haasteet

Käytin kesälomani poikkeuksellisesti vaeltaen. Sain ennen kisaa alle reilut 170 vaelluskilometriä Kevolla, Lemmenjoella ja UKK-puistossa. Rinkan kantaminen ja kävely tulivat tutuiksi. Tämä onnistunut, ehkä hieman tarkoituksettomastikin tapahtunut valmistautuminen muodostui myöhemmin uskoakseni koko oman kisassa jaksamisen selkärangaksi. Myös iltarasteja tuli saikattua runsaasti suunnistamisen hiomiseksi. 

Varusteiksi mukaan päätyi 40 litrainen BD:n speed reppu, joka on uskollisesti palvellut minua jo vuosien ajan eri seikkailuissa. Kunto olisi ehdottomasti pitänyt tarkastaa ennen kisaa. Makuupussiksi ja -alustaksi päivitin Viking 300-pussin sekä Expedin UL LW-alustan. Nämä olivat suurimmat hankintani ennen kisaa. Näille oli jo olemassa oleva tarve, enkä ollut halukas sijoittamaan suuria määriä taaloja uusiin hankintoihin. Majoitukseksi lähti uunituore Hillebergin Nallo gt3. Myös tarppia harkittiin, mutta suljettiin pois huonon itikkavarmuuden vuoksi. Halusimme sijoittaa laadukkaaseen lepoon. 

Kengiksi otin korkeavartiset vaelluskenkäni pitkän harkinnan päätteeksi. Maastojuoksu kengät päivitin ajatellen lähteväni niillä, mutta edeltävä vaellus painoi vaakaa tukevamman ja suojaavamman kengän puoleen. Ei ollut kuitenkaan minkäänlaista tietoa, missä askellusvarmuudessa sitä olisi 4 vuorokauden huonosti nukuttujen öiden ja kymmenien kilometrien vaeltamisen jälkeen. 

Jalassa oli vaellushousut, yläkroppaan kolmen teknistä paitaa, fleece sekä kuoritakki. Merino-poolo lähti leiriytymistä ajatellen lämpimäksi paidaksi ja näiden päälle sukkia, boksereita sekä buffi. Sormikkaat unohtuivat kotiin. Lisäksi oletettuihin vesistöylityksiin otin vanhat huonokuntoiset suunnistuspiikkarini. Oletus oli, että Vätsärissä olisi märkää ja vesistöylityksiä olisi runsaasti ja virrat voimakkaita. Tämä oli kuitenkin ollut edeltäneiden viikkojen tilanne Kevolla ja muualla missä kävin. 

Ravinnoksi suunniteltiin 1 lämmin iltapala valmispussista, johon laitettiin 50g kuivattua jauhelihaa sekä 100g Koskenlaskijaa. Lisäksi keskipäivällä syötiin pikapuuro voin (50g) kanssa. Itselläni oli lisäksi 1 suklaalevy, Clif-bar sekä 100g geeliä jokaiselle päivälle. Muuta syötäväksi kelpaavaa ei mukaan lähtenyt. 

Suunnitellun noin 12kg:n lähtöpainon sijaan painoa kertyikin yllättäen 15kg. Kävin repun uudelleen läpi eikä tässä vaiheessa ollut mahdollisuutta luopua mistään. Ajattelin, että teltan painon voi puolittaa Teemun kanssa, jolloin paino hieman laskisi. Kotona tämä paino tuntui hyväksyttävältä, mutta myöhemmin Vätsärin vaaroilla itsekriittisyyteni kyllä yltyi omaa arviointikykyäni kohtaan. Majoituksellisesti meidän joukkueen kuriositeetti oli kahden teltan järjestelmä, koska Tomi halusi taata itselleen herkkäunisena mahdollisimman hyvät yöunet. Tämä toi toki "runsaasti" näennäisesti tarpeettomia lisäkiloja, mutta ajattelimme sen kompensoituvat jaksamisessa. 


1. päivä

Saavuimme Vätsäriin ja Sanilan tilalle lähtöä edeltävänä päivänä juuri ja juuri ajoissa ennen kisakokousta. Säännöt ja muu olennnainen käytiin läpi ja kartat jaettiin. Kukin joukkue sai usean A3-sivun karttakokoelman kahtena kappaleena (1:50000)  poislukien ensimmäisen osuuden kartat sekä overview-kartat koko radasta. Tästä alkoi varsinainen suunnittelu työ. Kartat levitettiin mökin kuistille ja hahmoteltiin kokonaiskuva. Suunnittelutyö alkoi vasta 4 rastista ensimmäisten ollen vasta seuraavana päivänä saatavalla kartalla. 50-tonninen kartta tuntui oudolta. Rastit näyttivät sijaitsevan näennäisen lähellä toisinaan, mutta varsinaisessa etäisyysmittauksessa rastiväli saattoi kuitenkin olla mitä vain muutamasta kilometristä reiluun 50 kilometriin. Lampia oli valtavasti, loputtomasti jopa. Pieniä, suuria ja todella suuria. Ja soita ja tuntureita ja poroaitaa. 

Reitin suunnittelun aloittaminen tuntui aluksi hämmentävältä. Edessä oli valtava työ, ja pikkutarkkuuteen voisi uhrata ikuisuuden. Värikyniin oli pakko kuitenkin tarttua ja jokin reittisuunnitelma luotava. Suunnistustyö oli jo aiemmin ilman erillistä keskustelua sovittu lankeavaksi minulle, ja minulle se sopi. Omasin eniten kokemusta suunnistamisesta sekä reitin luvusta. Reitti kuitenkin suunniteltiin yhteistyönä Tomin ja Teemun kanssa. Pohdimme erilaisia vesistöylitys kohtia, luimme Retkikarttaa ohessa ja tarkistimme virtauskohtia. 

Aikaa kului varmasti 3-4 tuntia. Reitti oli piirretty rastille 17, joka tässä vaiheessa tuntui vielä realistiselta. 16-17 rastiväli oli siis kisa pisin, reilu 50 km linnuntietä. Pelkästään tähän yhteen rastiväliin oli siis meidän aikataulutuksella varattava kokonainen päivä. Reitti alkoi eteläisellä kierroksella Vätsärissä ja päättyi huikeaan pohjoisen koukkuun aina Kaldoaivin erämaan pohjoispäässä, yltäen lähes Nuorgamiin asti. Totesimme jo suunnitteluvaiheessa, ettei tuonne pohjoiseen ollut todennäköisesti mitään asiaa. 

Olimme arvioineet saavutettavissa olevaksi matkaksi 200-300km ja reitti oli piirretty sen mukaisesti. Etäisyydet karttamittarilla laskettiin jokaisella rastille, reittiehdotus piirrettiin yliviivaus kynällä ja molemmet karttasetit päällystettiin kontaktimuovilla. Suunnittelutyö oli pakko keskeyttää tähän. Kaikki tuntui vielä keskeneräiseltä, mutta ilta pimeni ja lepoakin oli pakko saada. 

Kisan ensimmäisenä aamuna oli varustetarkastus, ja koko kisa oli vaarassa keskeytyä tähän haavasidosten ollessa hukassa. Onneksi nämä löytyi ja kaikki muukin oli kunnossa. Pääsimme siirtymään lähtöalueelle Kirakkavaaran eteläpuolelle. 

Lähdön odottaminen oli nihkeää, aika kului niin hitaasti. Lähtöä edeltävästi oli reppujen punnitseminen. 15kg ei ollut vähentynyt mihinkään. Teemun ja Tomin reput painoivat muistaakseni 12-14kg. Niinpä jaoimme vielä hieman kuormaa. Kisan kevyin reppu taisi olla siinä 7,5kg paikkeilla ja painavin 27kg. Hajontaa oli runsaasti, vähintään yhtä runsaasti varmasti kuin oli etenemissuunnitelmiakin. Omjakon oli parkissa lähtöalueella vieressämme. Juttelimme niitä näitä. Arvioin muita kisaajia. Ulkonäöstä oli vaikea päätellä mitään, habitusta oli monenlaista. Oli naista ja miestä, oli mahaa ja vähemmän mahaa, oli lihasta ja vähemmän lihasta. Se, mikä kaikkia kuitenkin tuntui yhdistävän, oli jonkinlainen innostunut asenne, hyvänlaatuinen kisaan kuuluva uhma, että kyllä me teidät pestään. Tai sitten se olin vain minä itse. Useimmilla vaikutti olevan maastojuoksukengät ja kevyt trikookankainen urheiluvarustus. Mietin omia vaelluskenkiäni ja vaellushousujani. Olinkohan arvioinut vallan väärin? Tuleeko kenkien paino vastaan jossain kohtaa, ovatko housut liian raskaat. Oli kuitenkin liian myöhäistä tehdä asialle yhtään mitään. Teemulla oli itseäni vastaava varustus vaelluskenkineen ja Tomi sen sijaan lähti lenkkareissa. Luulen kuitenkin, ettei tässä vaiheessa kukaan tiennyt toistaan paremmin mitä kisa tuo tullessaan. 

Lähtölaukaus kajahti. Käteen jaetut rogaining-kartat jaettiin. Kyseessä oli lyhyt rogainin-epilogi 1:4000 kartalla lähimaastossa. Olimme sopineet, että minä hoidan puolet ja Tomi ja Teemu yhdessä hoitavat toisen puolen. Karttoja oli siis kaksi ja tiimin sai jakaa kahtia. Kevyesti hölkäten lähdin hakemaan omani pois. Rastit olivat helppoja eikä vaikeuksia ollut. Saavuin kenties ensimmäisenä suunnistajista vaihtoalueelle odottelemaan Teemua ja Tomia. Omjakon taisi olla ensimmäisenä valmis lähtöön, mutta heillä lieni puuttuvan pari rastia. Teemun ja Tomin palatessa kävimme hyväksyttämässä suorituksen ja pääsimme toisena joukkueena radalle. 

Ensimmäinen rasti oli viereisen vaaran päällä. Työnsimme kartat suojamuoviin, nostimme reput selkään ja niin matka jatkui. Myönnän, että olen todennäköisesti huonoimpia kisan aloittajia. Tahti on usein alussa liian kovaa, mutta minkäs teet, kun innostus valtaa koko ruumiin. Matka vaaran päälle oli ripeä. Pyrin tarkoituksellisesti pitämään yllä rauhallista ja rentoa vauhtia heti alusta, mutta pojat kertonevat paremmin kuinka siinä onnistuin. Saavuimme vaaran päälle yhtä aikaa Omjakonin sekä Raivoeemelien kanssa. Pihdeillä leima lippuun, koodi varmuuden vuoksi talteen ja suunta kohti seuraavaa rastia. 

Toinen rasti sijaitsi noin 4km luoteeseen pienen järven takana lampareiden välissä. Otin kompassi suunnan  ja lähdimme matkaan. Olimme aluksi omalla suunnalla, kunnes Omjakon ja Raivoeemelit tarttuivat pyrstöön. Kun kärkisuunnistajan osaamista kyseltiin, ajattelin, että riski on peesaajalla. Fiilikset olivat korkealla, koska vihdoinkin kisa oli alkanut ja me etenimme. Asetelmaksi muodostui se, joka sittemmin oli lähes koko kisan ajan; minä kärjessä kartan ja kompassin kanssa ja Teemu ja Tomi takana. Toisen karttasetin olimme jättäneet kokonaan pois, joten minulle oli kisan kaikki ja ainoat kartat. 

Hyvin varhaisessa vaiheessa suunnistusta ilmaantui haasteita 50 000-kartan lukemisessa. Etenimme kartalla hitaasti. Odotin ilmaantuvaksi asioita, jotka olivat kilometrin päässä enkä toisaalta aina huomannut kulkeneeni ohi maamerkeistä, joihin tähtäsin. Varianssia oli siis kumpaankin suuntaan. Erityisesti kartalla pienet kumpareet ja mäet olivat läpi kisan erityisen haastavaa luettavaa. Käyrien tulkitseminen toki onkin ollut suunnistuksellinen akilleen kantapääni jo pitkään. Niinpä taktiikaksi muodoistui nopeasti suunnistaa vesistöjen avulla. Niitä oli runsaasti ja usein ne olivat helposti tunnistettavia. Toki vasta siinä kolmantena päivänä ymmärsin, miltä näyttää vesikuoppa ja mikä on lampi. 

Toiselle rastille Omjakon ja Raivoeemelit tulivat kärjessä juurikin niiden prkleen vesikuoppien vuoksi. Aivan kantapäille tuli myös Marsut. Kolmas rasti sijaitsi jälleen pienen järven takana noin 3km koilliseen/itään. Liityimme letkaan. Kilpailijat jäivät kiinni polkujen petolliseen viettelyyn. Me sen sijaan astuimme sivuun paremmalle kurssille ja näin saavutimme pian jälleen kärkipaikan. Järven kiertäminen osoitti mittasuhteiden petollisuuden viedessäni koko lauman pohjoispään pienelle niemelle pikavisiitille. Kyseessä oli sinänsä mitätön, mutta itseluottamusta nakertava virhe. Marsut saavuttivat meidän kolmikon ja nousu Jäävaaralle alkoi. Otimme kompassilla hieman omaa kurssia muiden jatkaessa vielä rantaa pitkin.  Laittoi kyllä miettimään oliko tässä vaiheessa mitään järkeä tehdä omia ratkaisuja. Toisaalta monet kisat ja iltarastit suunnistaneena olen päätynyt siihen ajatteluun, että suunnista itse ja pidä oma kurssi. Näin tein nytkin. Topissa olimme jälleen yhtäaikaa. 

Tässä vaiheessa aikaa oli kulunut 2 tuntia. Olimme aluksi suunnitelleet sykliksi 2h kävelyä ja 15min taukoa. Nyt oli tauon paikka. Jo seuraavana päivänä muistaaseni lisäsimme vielä 5min tauon jokaisen tunnin jälkeen. Marsut eivät raaskineet tauolle jäädä vaan painelivat rauhallisen päättäväisesti ohitse. Omjakon lähti pian perään ja samoin Raivoeemelit, jotka näemmä jättivät eväspiilon kivenkoloon. 

Niin irtosimme mekin. 3-4 rastiväli oli pitkä, 15km, ja vaati kartan vaihtoa ennen puoliväliä. Jäävaaralta tiputtauduimme alas tielle Raivoeemelien suunnistusvirheestä hyötyen. Sillan jälkeen ei polkua meinannut löytyä millään, joten suunnalla oli pakko lähteä. Polku löytyi myöhemmin ja oli selkeä. Pari poron pääkalloa puun oksalla oli voinut joku tulkita enteeksi loppukisaan. Raivoeemelit ohittivat meidät tauolla. He jäivät kuitenkin näkökenttään aina Pahtamukanselälle asti, jonka jälkeen suunnistus kulki järveltä järvelle. 

12-13 rastiväli halkoi 3-4 rastiväliä ja risteyskohdassa näimme jonkin kärkijoukkueen eväskätkön. Totesimme tässä vaiheessa kokemattomuutemme, sillä emme olleet tulleet ajatelleeksikaan, että voisimme käyttää kätköjä hyväksi. Pari minuuttia asiaa pureksittuamme päädyimme kantamaan kaikki tavaramme. Päätökseen vaikutti pitkälti kisan poikkeuksellinen pituus sekä kokemattomuutemme vastaavan kaltaisista kisoista. Emme yksinkertaisesti olleet varmoja missä vaiheessa olisimme saavuttaneet tämän pisteen. 

Aikaa kului, rastiväli oli pitkä. Suunnistus sujui erinomaisesti mielestäni. Järvet ja lammat löytyivät helposti. Maasto oli erittäin hankalakulkuista. Kivikkoja oli runsaasti ja suurin osa "tavallisestakin" metsäpohjasta oli väisteltävien ja askelta hidastavien kivien sävyttämää. Kotikunnailla vastaavan kaltainen metsäpohja saisi suunnistuksellisen vihani ylleen taattuna nilkan nyrjäyttäjänä. 

4. rasti nousi ylös Rovipäälle, jossa iloinen rastivahti telttoineen meitä odotti. Jotain pakollista välinettä piti näyttää ja jälleen pihdeillä leimata kisakortti. Kello oli arviolta kahdeksan illalla. Raivoeemelit olivat rastilla samaan aikaan. Lähdimme yhtämatkaa kohti eteläistä 5. rastia Surnujärven itäpuolelta kiertäen. Matka alkoi jo painaa. Suunnistuksellisesti tein pienen arviointivirheen kiertäessäni pienen tunturin rantaa pitkin, ja näin linjaan saatiin pientä kiipeilyllistä eksotiikkaa. Ilma viileni, tauoilla paleli. Jatkoimme aina ilta 23 asti, kunnes leiriydyimme Surnujärven pohjoispäähän rannalle. Matkaa oli ensimmäiselle päivällä näin olen kertynyt noin 40km. Leiriytyminen sujui kohtalaisen hyvin. Kävimme uimassa ja iskimme pusseihin nukkumaan. Herätys 4h kuluttua eli klo 4:00 aamuyöllä. 

2. päivä

Heräsin aamulla ja katsoin Teemua silmiin. Ajatukset kohtasivat, vaikka mitään ei sanottu ääneen. Ylösnouseminen oli hankalaa, mutta vauhtiin päästyä olo helpottui. Tavarat löysivät tiensä reppuun, hampaatkin saivat lyhyen harjauksen ja kamat olivat jälleen kannossa. Aamu oli kuulas ja kaunis, oli hienoa lähteä liikkeelle. Aamupala sai odottaa vielä 8 tuntia, ja vatsat ilmaisivat kyllä tyytymättömyytensä.

Kaikkien harmiksi Tomi nyrjäytti pahannäköisesti nilkkansa heti alkutaipaleella. Lyhyt ontuminen vaihtui hiljakseen normaaliin askellukseen eikä tästä pahempaa seurannut. Tämä nilkkojen taittuminen olikin suurimpia riskejä tällä metsäpohjalla, ja vaikutti myös merkittävästi kenkävalintaani. Tähän mennessä vaelluskenkä oli tuntunut asianmukaiselta valinnalta. Maasto oli myös aamukastetta lukuun ottamatta yllättävän kuivaa. Jokien ylitykset sujuivat lähes poikkeuksetta koko reissun ajan kiveltä kivelle hyppien tai siltaa hyväksikäyttäen. 

2. päivä oli aurinkoinen ja lämmin. Hiki nousi nopeasti pintaan. 5. rasti läheni tunturin päällä hetki hetkeltä. Puuraja tuli vastaan ja vihdoin myös odotettu pieni lampi, jonka rannassa rasti sijaitsi. Suunnistus sujui jälleen kerran hyvin. Itikat muistuttivat tauoilla olemassa olostaan ja viime hetkellä Sodankylän Kesportista mukaan tarttuneet hyttyshatut kaivettiin taskuista. Niiden suoma suoja osoittautui hintansa arvoiseksi mukavuustekijäksi. 

6. rastille mentäessä matkanteko alkoi hieman hyytyä. Ensimmäisen päivän kilometrit iskivät yllättävän lujaa päin Tomin kasvoja ja tunnelma laski. Tomi otti puheeksi harkitsevansa kisan keskeyttämistä. Kuoppa oli syvä ja Tomi oli makasi pohjalla sekä fyysisesti että henkisesti. Vauhtia piti hidastaa. Pakotin hänet luopumaan teltastaan. Myös Teemu otti osan kantaakseen. Allekirjoittaneen askel johdatti minut toistuvasti etäälle kärkeen Teemusta ja Tomista eikä se varsinaisesti hyödyttänyt tilannetta. Jäimme lounas tauolle pienen lammen rantaan, jossa söimme puurot, joimme kahvit ja päädyimme ottamaan suunnitellut 40min päiväunet. 

Herättyämme tuli matkaa jatkaa. Kohteet löytyivät matkavauhti asettui noin 3km/h nopeuteen, vaikka tuntui välillä, että olisimme laahustaneet huomattavasti sitäkin hitaammin. Tämä oli vauhti, jota olimme suunnitelleetkin ylläpitävämme, joten sinänsä tilanteeseen saattoi olla tyytyväinen, vaikka Tomille olikin kurjaa. 

6-7 rastiväli oli toistaiseksi pisin, 23km linnuntietä. Matkaa sai edetä kohtuulisesti viivaa pitkin, mutta loppua kohti oli tehtävä päätös ottaako itäinen vai läntinen reitti järvien ohitse. Olimme päätyneet itäiseen.  Tuulipään ohittaminen käyrää pitkin näytti kartalla luontevalta, mutta maasto toi erilaisia haasteita. Käyriä oli erittäin vaikea lukea, ja vaikka alkuun kurssia saattoi ylläpitää ja muuttaa vesistöjen mukaa, muuttui sijainnin määrittäminen hankalammaksi keskivaiheille. 

Nyt jälkikäteen arvioiden tilanteessa olisi vain tullut pitää tietty kompassisuunta päättäväisesti huolimatta siitä, että maasto näytti erilaiselta kuin kartalta oli tulkittavissa. Tämä voi kuulostaa kokeneista suunnistajista hullulta ja tyhmältäkin. Toistuvasti kuitenkin totesin, että maaston mukaan tekemäni suunnistuspäätökset hävisivät aina kompassille. 


Joka tapauksessa pokka petti rinteen loppuvaiheilla, heitin ikäänkuin pyyhkeen kehään uskossani kompassiini ja suuntasin luovuttaneena suunniteltua aiemmin Tuulijärven rantaa kohti löytääkseni sinne merkitys vaelluspolun. Uskon puute johti noin 30-45 min ajalliseen tappioon, turhaan kulutettuun energiaan ja aseman häviämiseen Karen´s Pizzalle, joka ohitti meidät hieman ennen polun löytymistä. 

6-7 välin loppupuolella alkoi fyysinen väsymys todella iskemään. Suunnistin edellä, pojat seurasivat ja juttelivat perässä. Saavutimme loppujen lopuksi polun Vainosjärven itärannalla. Luovutin kartan Tomille ja Teemulle, ehkä hieman turhautuneena päivän suoritukseen. Polkua Vätsärissä on välillä vaikea seurata, oikea ei aina ole ilmiselvä edes merkityillä poluilla. Näin ollen illan hämärtyessä meille sattui vielä muutama turhauttava virhe ja ajallinen tappio, joka oli lähinnä pois riittävästä levosta. 

Rastille saavuimme noin klo 23, hetki Toulousen poikien jälkeen, tovi ennen Aivan raatoa. Teimme leirin rastin lähelle, kävimme uimassa, söimme iltapalan ja laitoimme maata. Kisaa oli takana vasta 36 tuntia. Jäljellä oleva aika sekä käveltävä kilometrimäärä tuntui toivottomalta. Nukahdin jokseenkin turhautuneena. 


3. päivä

Aamu alkoi jälleen 4 tunnin yöunien jälkeen. Tänä aamuna saatoimme torkuttaa 15 minuuttia. Samat aamutoimet. Yöllä oli hieman satanut. Teltta oli kostea sisältä ja ulkoa. Sää oli pilvinen ja kolea, mutta sadeton. Taivallus jatkui.

8. rasti oli viereisen Vainospään päällä. Jälleen kompassisuuntaan olisi ollut luottaminen ja vesikuopat harhauttivat. Pienen virheen jälkeen oikea lampare löytyi. Ysille olin suunnitellut lähtevänä kutakuinkin viivaa pitkin. Tunturilta laskeutuessa tuli pientä aamuista hapuilua suunnassa ja ajauduimme hieman liiaksi länteen.

Sollomusjärven ja Kiviselän alue oli hidaskulkuista. Lohkareet olivat paikoitellen todella isoja, pientä mäkeä ja kumpua oli riittämiin ja osin myös kasvusto oli tiheää. Matkamieheä väsytti erityisesti psyykkisesti. 

Teemun polvikivut olivat muistaakseni ilmaantuneet joskus toisen päivän lopussa tai kolmannen alussa. Tai ilmeisesti alkoi nilkan jännetulehduksena, joka sitten johti polvikipuihin. Tomi oli hiljakseen nousemassa omasta kuopastaan tasaiseen suorituskykyyn ja näin otimme vastavuoroisesti Tomin kanssa ison osan Teemun repun sisällöstä itsellemme. Ilmeisesti repun kevennyt tuki Teemun jalkavaivoja sen verran, että vaikka oireet masensivatkin, oli matkanteko kuitenkin mahdollista ja vauhti edelleen tasaisesti noin 3km/h. 

Kiviselän käyrät osoittivat jälleen suunnistuksellisen haasteensa. Maamerkkejä ei liiaksi ollut, kartta tuntui vähintäänkin suurpiirteiseltä. Olin kuitenkin ottanut edellisen päivän hölmöilyistä opikseni ja luotin kompassisuuntaan niiltä osin epäluottamus maaston tulkintaan nousi. Tunsin myös enenevissä määrin ääneen kyseenalaistavani tulkintani maastosta. Ihmettelin, että miten tuntuu, että tämä saakeli vain nousee tasaisesti, vaikka käyrällä pitäisi olla. Tomi sen sijaan rauhoitteli ja katsoi nousua ja laskua olevan kutakuinkin yhtä paljon. Tämän kaltainen yhdessä pohtiminen alkoi tuntua jo tarpeelliselta reilun parin päivän suunnistuksen jälkeen. On nimittäin henkisesti raskasta yrittää koko ajan seurata karttaa ja pitää hyvä suunta yllä. 

Edellä mainittua tuli kisan jälkeen pohdittua. Joukkue, jos on kaksi hyvää suunnistajaa on vahvoilla siinä, että suunnistusvastuuta voi tarvittaessa vaihtaa ja pää pääsee lepäämään. 

Kiviselän jälkeen tauolle Toulousen pojat kipittivät kevyellä jalalla sattumoisin saman kapeikon kohdalta ohitse kohti 9 rastia. Askel oli kevyen näköinen ja vauhti reipas. Se hieman lannisti. Miten saatana on toisilla vielä tässä vaiheessa noin paljon energiaa. Myöhemmin toki selvisi, että heidän taktiikkansa oli pelkillä pakollisilla varusteilla tehdä pisto ysillä ja muut tarvikkeet odottivat aiemmin jätetyssä kätkössä. 

Ysi rasti löytyi pienen hapuilun jälkeen ja matka jatkui alas tunturilta kohti kymppiä Suolistaipaleen tuvan kautta. Saavuimme tuvalle noin klo 19:30. Fyysisesti olimme melko väsyneitä. Tomi oli toki hiljalleen saanut kilpailumoodin päälle toisen päivän laskujen jälkeen, mutta Teemun raajakivut vaivasivat. Pohdimme vaihtoehtoja. Ensimmäinen oli jatkaa edelleen muutaman tunnin ajan ja pystyttää teltat myöhemmin. Toinen oli jäädä tähän yöksi, nukkua pitempään ja hyvin, levätä reilummin ja kenties lisätä mahdollisuuksien mukaan rasitusta loppua kohti. Tupa oli mukava, lämmin ja erityisen kauniilla paikalla. Hedonia valtasi mielen ja jäimme tuvalle. Hiljainen toive oli, että olisimme saaneet olla tuvalla rauhassa. Unille laitettuamme Aulion kaksikko saapui kuitenkin paikalle noin klo 22:30. He olivat toki niin hiljaa kuin vain pystyivät, mutta allekirjoittaneelle siitä oli silti liikaa meteliä. Nukuin huonoiten sinä yönä. Tuvassa oli myös melko lämmin. Kenties kuitenkin kroppa pääsi hieman palautumaan jalkojen saadessa levätä pidempään. 

4. päivä 

Tälle päivää oli tiedossa pitkä taival kohti 10 rastia aivan erämaa-alueen kaakkoiskulmaan. Ohitettavana oli Kallopään tunturi ja suoalueet. Olimme päätyneet kiertämään etelän kautta. Poroaitaa oli oiva seurata, sen vieressä kulki selkeähkö polku. Jäljistä päätellen useimmat joukkueet olivat hyödyntäneet aitaa. Kulku sai hieman vauhtia. 

Päivä alkoi aurinkoisena ja kirkkaana ja muuttui jopa helteiseksi myöhemmin. Hiki virtasi ja nestettä kului. Juomapulloja täytettiin toistuvasti pienistä puroista ja seisovastakin vedestä järvistä. Vedenlaatu ei huolettanut, ilman puhdistusta joimme vettä eikä minkäänlaista haittaa tullut. 

Hevosoivin päällä oli aika viettää lounastauko ja syödä puurot. Kävimme jälleen viereisessä lammessa uimassa. Marjasato oli sen verran reilua, että noin 15 minuutissa oli kerättynä 1,5dl mustikkaa puuroon lisättäväksi. Koinkin tämän tarpeeliseksi pieneksi ravintolisäksi. Täytyy mainita, että myös hillaa oli runsaasti tarjolla soisemmilla alueilla ja runsaastipa tuli tuotakin marjaa syötyä. 

Tauko venähti. Jonkinlainen retkimoodi oli alkanut iskeä päälle. Itse olisin halunnut kiriä vauhtia. Katsoin kuitenkin parhaaksi olla erityisesti potkimatta perseelle ainakaan vielä tässä vaiheessa. Kisa taisi olla juuri ja juuri yli puolen välin ja loppurutistus oli syytä ajoittaa myöhemmäksi. Matka jatkui siis tasaisella vauhdilla ja tasaisella suunnistuksella. 


10. rastille saapuminen tuntui kestävän ikuisesti. Lopulta saavutimme joen mutkan, jossa vastassa oli rastivalvojen lisäksi Aulion pojat sekä kaksi rajavartiomiestä. Hetken aikaa porisimme niitä näitä, rannekellot ratsattiin ja pian matka jatkui. Myöhäinen ajakohta pakotti suunnittelemaan majapaikkaa tulevalle yölle. 

Maastollisesti Rajapään alue on mielestäni Vätsärin kauneinta maastoa. Se on jylhää kalliota, runsaasti vesistöjä, korkeuseroja ja yleensä ottaen erämaa-mielikuvaan sopivaa karua maata. Syyttä ei Teemu kutsunut sitä Mordoriksi. Ristiriitaisesti tosin illan ollessa niin poikkeuksellisen kaunis auringonlaskuineen vaikutti paikka pikemminkin eräänlaiselta rauhan ja levon tyyssijalta. Tupaan emme halunneet mennä, ja löysimmekin miellyttävän, kauniin telttapaikan järven sivusta 10-11 välin puolivälistä. Tästä oli hyvä jatkaa viimeiseen kokonaiseen päivään ja viimeisiin 32 kisatuntiin. 


5. päivä

Aamurutiinien jälkeen matka jatkui. Itselläni tunnelma oli katossa. Oli viimeisen kokonaisen päivän aika. Tätä oli odotettu. On vaikea kuvata, miten tuo poikkeuksellisen pitkä kilpailuaika vaikuttaa mieleen. Alkuun se on lamauttava, kunnes suurin piirtein puolivälissä tunnelma alkaa muuttua voitokkaaksi. 

Töhöilin aamusuunnistuksessa. Linja ei pitänyt, kiersin turhia lenkkejä. Rastin ottamisessakin oli ongelmaa, kunnes se vihdoin löytyi. Ohitimme Aulion teltan jatkaen kohti 11:sta. Keskityin huolellisemmin, katsoin suunnat tarkemmin ja niin jälleen oikeat järvet ja kummut alkoivat kuin alkoivatkin ilmaantua eteen. Olin väsynyt ja altis virheille, mutta silti oli parempi, että minä jatkoin suunnistamista. 

Olimme edeltävänä iltana suunnitelleet etenemisvaihtoehtoja. Retkimoodi oli selkeästi alkanut vaihtua kisamoodiin ja olin tästä enemmän kuin mielissään. Teemu ja Tomi tuntuivat puhkuvan energiaa eri lailla kuin edeltäneinä päivinä, he ikäänkuin lämpenivät loppua kohti. 

Edeltävänä päivänä myös Teemun jalkakivut oli alkaneet hellittää. Kannoimme Tomin kanssa suurimman osan tavaroista, mutta viimeiseksi päiväksi Teemu otti omat tavaransa eikä kokenut juuri lainkaan ongelmia jaloissaan. 


Muita ihmisiä alkoi näkyä maastossa, kalastajia pääasiassa. 12 löytyi kohtalaisen vaivattomasti pienten suunnistushaasteiden jälkeen. 12-13 välillä pidimme lounastauon. Saatuamme vedet keitettyä alkoi sadekuuro. Nopeasti siirryimme puun alle suojaan. Söimme puuromme, joimme kahvit. Aiempina päivinä otimme lounaan päälle aina päiväunet, mutta tänään se oli hankalampaa. Sade kasteli, vaikka välillä taukosikin. Levosta tuli suunniteltua lyhyempi ja jatkoimmekin piakkoin matkaa.

Pian saimme Ruuhivaaran kiikariin. Ennen nousua pari retkeilijaa huikkasi, ettei edeltävä joukkue ole kaukana edellä. Aavistelimme Aulion poikien menneen ohitse ja saimme hieman virtaa jahdata heitä. Nousu oli hikinen ja jyrkkä. Jälleen altistuimme lyhyelle kiipeilylliselle osuudelle, mutta pääasiassa aina löytyi täysin käveltävissäkin oleva vaihtoehto. 

Rasti löytyi laelta helposti ja suunta otettiin kohti tietä ja rastia numero 14. Aloimme todenteolla ääneen pohtia vaihtoehtojamme. Kisa-aikaa oli toki jäljellä noin 20 tuntia, mutta eilisillan analyysin perusteella saatoimme sanoa melko varmasti, ettei rastille 16 ollut enää asiaa. Mietimme tarvitsisimmeko lainkaan unta vai painaisimmeko rastit 14 ja 15 putkeen ja siitä tien kautta maaliin. Tätä puolsi se, että tällöin saatoimme jättää kaiken ylimääräisen tienvarteen myöhemmin noudettavaksi. Tähän ratkaisuun lopulta päädyimme. 

Saavutimme tien noin klo 16:20. Olimme päättäneet poikkeuksellisesti tehdä uudet puurot tässä, jossa saisi energiaa nousuun. Naapurin poromies tuli myös tervehtimään. Sanoi vaimonsa kanssa seuranneen kisaa internetistä ja huomasi, että Matkamiehet olivat aivan naapurissa. Hän oli myös käynyt tervehtimässä Marsuja edeltävänä päivänä ilmeisesti matkalla 16:sta. Juttelimme niitä näitä. Hän vaikutti olevan ilmeisen mielissään, että paikkakunnalla järjestettiin tämänkaltainen kisa.

Toivotellen lopputsemppejä meille jätimme ison osan tavaroista tien varteen piiloon repuissa vain kaikki pakollinen ja hieman energiaa. 

Matka kohti 14 ja 15 rasteja alkoi klo 17:15. Itse olin vaihtanut vaelluskengät suunnistuskenkiini ja meno oli sen mukaista. Askel nousi kuin ilmaa vain eikä reppukaan painanut enää mitään. Lensimme mättäiden yli. Vedin joukkoa kuin hurjapää eivätkä pojat valittaneet, rohkaisivat vain kovaan liikkeeseen. 

Jäävaaran topin saavutimme noin 30 minuutissa. Laskeuduimme alas järville ja kohti 15 rastia. Laskeutuminen oli Teemun polvelle paha. Kaikki pakollinen olikin minun ja Tomin repuissa. Luolajärven tyveltä lähti reipas nousu kohti Palovaaran topin järveä. Päällä olimme noin klo 19:45. 

Järven rantaa saikatessamme tulivat Aulion pojat vastaan. Päät vaikuttivat olevan painuksissa ja askel raskas. He eivät huomanneet meitä. Jatkoimme tielle ja siitä kohta kätköä. Tahti oli reipas. Kätköllä olimme takaisin noin klo 22:20. Laskien meillä kului siis kahteen tunturiin ja noin 20 kilometriin viitisen tuntia. Kamat huolittiin nopeasti niskaan ja viimeinen taival alkoi. Keskustelu poukkoili menneissä tunneissa ja saavutetuissa kilometreissä. 

Sanilassa oli vastassa iloinen vastaanottokomitea. Videofeed kertookin loput tunnelmamme. Olo tuntui toki väsyneeltä, mutta mitenkään poikkeuksellisen rikki emme olleet. Vain Teemun jalka taisi oireilla. Ultrajuoksuihin verrattuna virtaa tuntui vielä riittävän runsaasti. 

Ja näin kisamme päättyi.


Yhteenveto

  • Olen tyytyväinen ruokasuunnitelmiimme. Ravintoa ei ollut yltäkylläisesti mutta riittävästi.
  • 4h yöunta + 40 min päiväunet antoivat riittävän keholla ja mielelle.
  • Oma valmistautuminen (vaeltaminen) osui aivan nappiin, sattumalta. Kärsin reissun aikana toki väsymyksestä, mutta vammoja tai kipuja ei juuri ilmaantunut. Jalkapohjat maseroituivat, mutta ainuttakaan rakkoa ei tullut tutuissa kengissä. Energiaa olisi riittänyt enempäänkin. 
  • On vaikea sanoa olisinko saavuttanut mitään enempää erilaisella kenkävalinnalla. Tämän tyyppiseen maastoon vaelluskenkä taisi olla aivan yhtä hyvä vaihtoehto kuin maastolenkkarikin.
  • Vaatetus oli sopiva. Jatkossa kuitenkin vaihdan vaellushousut todennäköisesti trikoisiin ja kuorihousuihin.
  • Reissuvauhdista kävimme keskustelua. Alkuvauhti oli kenties liian kovaa, mutta tämä lienee kilpailijakohtainen kysymys. Minulle sopii tämänkaltainen rytmi, nopeasti alussa ja lopussa sen mitä jaksaa, kuitenkaan vetämättä itseään täysin piippuun missään vaiheessa. 

  • Rinkka oli liian painava! Jatkossa tähän on erityisesti keskityttävä! 10 kiloa voisi olla tavoite, 12kg ehdoton maksimi. 
  • Kolmelle hengelle on vaikea keksiä sopiva majoite, jossa kaikki nukkuvat hyvin. Kaksi telttaa oli kuitenkin aivan liian painava ratkaisu.
  • Kahden sijasta yksi keitin (riittävän tehokas)


Suuret kiitokset kisan järjestäjille ja jokaiselle vaivaa nähneelle rastivahdille. Isot kiitokset myös Sanilan väelle, kiitokset joustosta varauksen siirtämisessä ja anteeksi avainhässäkkä. Onnittelut myös kisan voittajille Marsuille sekä kaikille maaliin selvinneille!
Kisa oli upea ja aivan omaa luokkaansa monessa suhteessa. Olisin voinut heti maaliviivalla luvata tulevani uudelleen seuraavallakin kerralla, mutta annetaanpa kuitenkin muistojenkin kultaantua. Toivottavasti kuitenkin tämänkaltainen kisa vielä järjestetään. Ja olisipa hienoa nähdä myös ulkomaisia joukkueita lähtöviivalla tämän vuotista enemmän.
 
Over and out. 


Linkit: 

Tapahtuma

GPS






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Halti Outdoor Weekend 2020 42km