Lost in Kainuu 2022 - Sappion Veikot

Paljon aikaa on kulunut ja vettä virrannut Oulujoessa, kunnes vihdoin tekee taas mieli kirjoittaa. Tapahtumia on ollut, mutta intoa ei. Ja erityisesti kirjoittaminen tuntuu haastavalta nyt, väsyneenä, lihakset kolottaen paikoista, joita ei aiemmin ole niin havainnoinutkaan. Takana on 24 tuntia uuvuttavaa rämpimistä Puolangalla - pyöräilyä, juoksemista, suunnistamista, uimista ja melomista. Takana on jälleen yksi Lost in Kainuu. 

Kilpailu ei meinannut osaltani edes toteutua. En tahtonut löytää kilpakumppania. Aivan sattumalta - ja kuten koko kesää on leimannut tuntemattomien kavereiden kanssa kisaaminen - otti minuun yhteyttä toisen kilpailun osalta Arttu. No, se toinen kilpailu eli SM-rogaining oli jo lyöty lukkoon toisen henkilön kanssa. Satuin kuitenkin kysymään kiinnostaako seikkailu-urheilu. Tämä johti lopulta puhelinsoittoon, vajaan tunnin keskusteluun ja päätökseen lähteä kilpailemaan Kajaaniin kahdestaan lost-sarjaan. Optio jätettiin, että jos kolmas henkilö löytyy, voisimme vaihtaa sarjaa. Eikä siinä sitten mennyt kuin hetki, kunnes Sappion veikkojen Markus kyseli mielenkiintoani samaa kisaa kohtaan. Ehdotin Markusta Artulle ja tiimi oli kasassa. Markus ehdotti vielä, että kisaisimme Sappion Veikkojen nimen alla eikä meillä ollut tähän mitään vastaansanomista. 

Koska molemmat asuvat etelä-Suomessa, tutustuivat Arttu ja Markus toisiinsa käymällä pyörälenkeillä yhdessä. Itselleni Arttu tuli paremmin tutuksi Mäntässä käydyssä Multisport Murtomäki kilpailussa, jossa saaliina oli ykkössija. Ajankohtakin oli lämmittelynomaisesti viikkoa ennen pääkoitosta. Tuossa kisassa kävi välittömästi selväksi, että, paitsi että tässä on kova pyöräilijä, on tässä myös hyvin samankuntoinen kilpailija kuin itse on. Kesän aiempi oli jo opettanut, että varsinkaan pitkään kisaan ei kannata fyysisesti hyvin eri tasoisen kilpailijan kanssa lähteä. Tai ainakin asenne "kisaan" on oltava erilainen. Markus sen sijaan olikin tuttu jo useammista aiemmista koitoksista ja tiesin saavani joukkueeseen vahvat reidet ja terävän pään. 


Lähtötunnelmia. Minä, Markus ja Arttu


Prologi

Kilpailupäivänäkin aurinko nousi, mutta syksy oli saapunut Puolangalle. Selkeimmin sen huomasin katsoessani aamuvirtsani höyrystyvän ennen katoamistaan heinikkoon. Aamukaste kostutti tossut ja koivut olivat jo osaksi luopuneet vihreydestään. Oli koleaa. Oli koleaa nyt ja, laukaistakseni jännityksen, oli koleaa myöhemmin. Kolea, kalsea, kylmä, kostea - mitä iloisia termejä pessimismin tyyssija meillä tarjosikaan. 

Jokaisella joukkueella oli totuttuun tapaan huoltoalueella oma rajattu loossinsa. Meillä sen keskellä oli Markuksen teltta ja ympärillä kunkin tavarat levällään. Omat tarvikkeeni mahtuivat yhteen isoon muovilaatikkoon ja kahteen viiden litran vetoiseen vesitonkkaan. Pyörässä minulla oli noin kolmen litran vetoinen istuinlaukku, pieni vauhtikarkeilla täytetty tankolaukku, kaksi juomapulloa, etu- ja perävalo sekä karttateline. Selkään tuli Salomonin juoksureppu, jossa olivat vaadittu pakollinen varustus, ensiaputarvikkeet, emit ja tarvittaessa sinne meni myös juoksukengät. Paketti oli kompakti, mutta toimi ja oli mukava juosta. Tämän tyyppisissä kisoissa pakollista varustusta on kannettava lähes aina mukana, joten repun istuvuuteen ja sisäänajoon kannattaa panostaa. 

Lähtö oli tuleva klo 10. Kilpailijat koottiin maaliviivan kummallekin puolelle - lost-sarjalaiset pohjoiselle ja e-lost eteläisellä puolelle. Kilpailumateriaali karttoineen oli jaettu jo edellisenä iltana. Se sisäksi reittikirjan ja suurimman osan kartoista. Prologi oli tuntematon, mutta rastimääreet oli paljastettu. Prologin jälkeen tiesimme olevan vuorossa melonnan, ja sinne tarvitsi mukaan kanootin keski-istuimeksi makuualustan. Ajattelimme prologin sijoittuvan ja päättyvän kilpailukeskukseen, minkä jälkeen voisimme napata alustan mukaan teltalta ja suunnata melontaan. 

2 minuuttia. 1 minuutti. 50 sekuntia. 20 sekuntia. 5. 4. 3. 2. 1. Hyvää matkaa. 

Olin päättänyt suhtautua tämän kilpailun lähtöön rennosti. Alun kiirehtimisellä kisan voi vain hävitä, tämä on todella opittu kantapään kautta. Ajattelin, että ehkä jaettu kartta on peilikuvakartta tai siinä on jotain muuta jäynää. Kartan kääntö toi esiin tavallisen Puolangan keskustaan suuntautuvat sprintti-kartan. Vilkaisu kilpailukeskuksen rakennusten suunnasta kertoi, ettei peilikuvajäynää tai muuta ollut. Lähdimme kärjessä etenemään. Ojensin kartan Markukselle. Lähes ensimmäiseen risteykseen päästyämme Markus tajusi, että sprinttikartta päättyy melontaosuuden lähtöön. "Keskipenkki" oli teltalla, joten sen enempää miettimättä pinkaisin hakemaan alustan. Niinpä annoimme heti lähdössä kärjelle minuutin etumatkan. 

Markus suunnisti oivasti, ja toki muut joukkueet myös johtivat kulkuamme rasteilla. Pisteet oli helppoja, kuten sprintissä kuuluukin olla. Vauhti oli selkeästi liian kovaa, vaikka tästäkin asiasta oli puhuttu. "Otetaan alku rauhassa", lienevätkö olleet omat sanani. Ohitettuamme joitakin joukkueita saavuimme melontaosuuden lähtöön Puolankajärven rannalle. Kalustona oli tavallisia inkkarikanootteja. Olimme sopineet, että allekirjoittanut menee kärkeen moottoriksi, Arttu ohjaa perässä ja Markus saa kyseenalaisen kunnian miehittää keskipenkkiä. Mitään varsinaista penkkiä makuualusta ei luonnollisesti muodostanut - kaikkea muuta, kuulin puhuttavan. 

1. Osuus - Vesijumppa

Ensimmäinen rasti sijaitsi kapean selän toisella puolella niemen kärjessä. Niemi jatkui kaislikkona järveen, joten jalkautuminen johti taattuun kenkien kastumiseen. Kärki joukkueet vetivät kanoottinsa lyhyen kaislakannaksen yli toiselle puolelle voittaen näin ehkä 30 sekuntia. Kaikki sekunnit lasketaan, joten kyseessä oli fiksu veto. Voisi lyhyesti sanoa, että kisa olikin sitten siinä. Tästä eteenpäin pysyi sijoituksemme lähes tulkoon muuttumattomana lukittuen viidenteen sijaan. 

Inhoan kanoottimelontaa. Kajakit ovat ystäviäni, mutta kanootit tuntuvat kuin vesilelujen busseilta. Ne ovat hitaita, kömpeliä ja, no,  hitaita. Jälkipelissä kuitenkin vertailimme etenemistämme kanootilla ja myöhemmän questin packraftilla (joka siis tuntui nopealta). Erot olivat arviolta 6,5 kmh ja 5,5 kmh kanootin eduksi, joten oikeastaan etenimme aivan hyvin. 

Salmelan sillan alitettuame ja Ristijärven selän ylitettyämme Metsapeatuksen kanssa tässä kohtaa vielä tiukkaa kisaa käyden saavuimme Vihajoelle. Alkuun leveäuomainen joki muuttui hiljakseen ahtaammaksi matalammaksi. Välistä kivet kolisivat, välillä piti väistellä oksia. Metsapeatus oli ottanut parin kolman kanootin verran etumatkaa, kun saavuimme ensimmäisellä koskelle - vastavirtaan. Koski oli vähäinen niin virtaamassaan kuin syvyydessään. Jalkautuen vedimme kanootin yli kosken ja jatkoimme. Pienet kosket värittivät loppumatkan. Allekirjoittanut keulamiehenä päätyi monesti vetämään kanoottia ja pojat talsivat perässä. 

Melonta päättyi huonoon rantautumiseen laavulle. Ensimmäiset kanootit oli jätetty aivan törmälle ja omaa oli vaikea saada mahtumaan sekaan. Otimme leiman ja jatkoimme suunnistukseen. Metsäpohja näytti hyvältä, joten päätimme oikaista suunnan mukaan metsäautotielle ja siitä aukean läpi toiselle. 6. rastin tervahaudasta juoksin noin 20 metriä ohi polulle ja käännyin hakemaan. Suunnistuksellisesti haasteita näissä ei isommin ollut. 

Saarijärvi oli kaunis, pieni, rikkorantainen järvi keskellä metsää. Questilla oli kärkijoukkueet työn touhussa. Osa ui saaresta toiseen, osa käveli niemeä ympäri ja tähyili puihin. Tehtävänä oli vihjeiden perusteella etsiä ratkaisu numerolukkoon. Etsittiin käärmeen ja pääskysen pesää ja veden liplatusta. Löysin kolme neljästi vihjeestä, ja neljäs numero selvisi kokeilemalla. Saimme eteemme kartan, joka kertoi missä järjestyksessä rastit oli saarista haettava. Yhtä uimapatjaa tuli käyttää. Ja vesi oli kylmää. Päädyin uimaan trikoot ja kengät jalassa, Arttu miehitti uimapatjan. 

Olimme suunnitelleet edellisenä iltana, että mikäli rastilla 14 suo näyttää mentävältä, lähdemme viivaa pitkin takaisin laavulle. Rasti löytyi melko helposti. Sen enempää asiasta keskustelematta lähdimme suon ylitykseen. Siinä ei ollut lainkaan haasteita. Kuljin tässä kohtaa kärjessä, tossu tuntui vielä kevyeltä. Lyhyen matkaa tietä alle otettuamme jatkoimme vaaran sivuitse kohti Luodeselän järven länsipäätyä. Edellisellä rastilla vastaan tullut NonPessimus oli meitä muutaman minuutin nopeampia juostessaan tiekierron. Sen sijaan Bull Adventure (onneksi olkoon voitosta) tarjoili tässä kohtaa lähes ainoaksi jäänyttä  gps-viihdettä päätyen täysin yksilölliseen toteutukseen. 

Koskimelonta alaspäin oli hauskaa. Olimme hieman vaihtaneet sijaintiamme kanootissa; minä pidin perää, Markus moottoroi ja Arttu osallistui keskeltä. Uimaranta-questissa heiteltiin esineitä hulavantaan sisään ja käytiin sakkokierrokselle laiturin ympäri haluamallaan vesivälineellä, meidän tapauksessa sup-laudalla. Melonta päättyi lähtöpaikkaan. Parin vuoden takaa muistelin melontaosuuden loppumisen jälkeistä jalkojen täyttä sementoitumista. Olin varautunut siihen ottaen kuorihousut reppuun tarkoituksenani laittaa ne jalkaa ennen paluumatkaa, jotta jalat pysyisivät kanootissa lämpiminä. Unohdin. Tunne ei tällä kertaa ollut aivan niin paha, mutta harmitti silti. Tämän voisi jatkossa korjata. 

2. osuus - Rastiviikkojen maastossa

Kärjellä 1. osuuteen oli kulunut aikaa noin 5h 20min, meillä noin 6h. Toinen osuus alkoi pitkällä pyöräsiirtymällä itään Pyssylammelle, jossa tiedossa oli sekä tossu- että mtb-suunnistusta. Pidin kaksi aluspaitaa päällä ja vaihdoin ainoastaan takin kuivaan. Pyöräilyhousuja en vielä vetänyt jalkaan. Matka oli alkuun viileä tauon vuoksi, mutta melko pian Puolanka tarjoili jotain, joka oli tuleva niin tutuksi koko matkan ajan - kainuulaista ylämäkeä. Nousu Leipivaaralle oli pitkä ja päättymätön - tai siltä se tuntui. 

Pyssylammella käytiin parin rastin jälkeen suorittamassa vaijerirata-quest lammen yli. Tämä oli vähintäänkin huikea. Matka jatkui suunnistuskartalla Kainuun rastiviikkojen maastossa. Vanhoja polkujakin oli vielä seurattavaksi. Rastipisteet oli helpohkoja ja näkyvyys pääasiassa erinomainen. Pyörille palattuamme lähdimme varsin siksakkiin piirrettylle rastireitille. Vaihtoehtona oli ollut ottaa enemmänkin polkua alle tässä kohtaa, mutta tylsästi pidättäydyimme kovemmalla tieuralla uskoen sen olevan nopeampi. Ennen osuudelle lähtöä huoltoalueella lyhytaikaista harmia aiheutti Markuksen tyhjentynyt takakumi, joka vaikutti kuitenkin pitävän ilmaa. Tämä osoittautui myöhemmin vääräksi arvaukseksi ja matkaan tuli lyhyt tauko sisäkumin laittamisen vuoksi. Tähän toimeen kului arviolta viisi minuuttia, joten suuresta vahingosta ei ollut kyse. 

2. osuus päättyi vielä muutamaan rastipisteen, jotka oli kätketty Honkavaaran puskiin. Huoltoalueella saavuimme noin klo 19 kisakellon näyttäessä 9 tuntia. 


Lähtötunnelmia



3. osuus - Lajikokeilu 

Ilta alkoi hämärtää, oli aika kaivaa lamput valmiuteen. Vuorossa oli jälleen reipas pyöräsiirtymä tällä kertaa länteen kohti Kivarinjärveä, jossa vuorossa oli packraft-quest. Allekirjoittanut ei ole koskaan packraftia kokeillut, vaikka halua olisi ollut. 3 henkeä jakoi yksikön ja kaksikon - otin yksikön. Meno oli miellyttävää. Suuntavakain ei packraft ole, mutta melko pian melontaan sai tuntumaa ja suuntakin pysyi oikeana. Juuri tultuamme vaihtoon oli kärki jo suorittanut tehtävän ja lähdössä takaisin huoltoa kohti. Tämä olikin sitten viimeinen kerta, kun kärkeä kohtasimme. 

Ehdotuksena jatkoon olisi packraftin voinut toteuttaa lajin mahdollisuuksia enemmän hyväksikäyttäen. Haastetta olisi tarjonnut, jos packraftia olisi pitänyt kantaa välillä järveltä tai joelta toiselle. Sen sijaan nyt melottiin vain samaa vesistöä. Hieno quest kuitenkin, ja teki tehtävänsä eli tutustutti samalla uuteen lajiin. Hieman nousi jo kutina osallistua Lapland wildernessin packraft-sarjaan jatkossa. 

4. osuus - Pimeys laskeutuu

Pimeä oli jo laskeutunut ja syksyiset tuuletkin hönkivät niskaan. Huollossa vointi oli vielä kohdallaan. Päätin jatkaa vielä samoilla aluspaidoilla yösuunnistuksen ja vasta sitten vaihtaa kuivaa päälle, koska juosten pysyin hyvin lämpimänä. Ruokatermoksessa oli koko päivän muhinut kaurapuuro ja voi pojat kuinka muutama lusikallinen sitä maistuikaan hyvältä, sillä nälkä oli jo kova. Myös paksupepe oli kaivattua herkkua. Köykäinen varustus niskaan ja radalle. 

Yösuunnistus oli rakennettu kisakeskuksen viereisten Vattuvaaran ja Honkavaaran alueelle. Aluetta halkoi reilu pururataverkosto, joten juostavaa alustaakin oli. Kartta tähänkin oli jaettu jo edellisenä iltana, joten reitti oli jo valmiiksi hahmoteltu. Allekirjoittanut oli varmasti juossut eniten kilometrejä tänä kesänä, ja se näkyi siinä miten tossu oli syönnillä. Samasta syystä oli myös toimiva ratkaisu, että toimin meidän rastiseppona emitin kanssa. Tämän alueen metsä ei ollut enää helppokulkuista, vaan pikemminkin vihreän eri sävyjä. Aluetta väritti (tai vitutti) poikittaisten runkojen runsaus. Eteneminen oli tasaista tuuppaamista ja satunnaista latu-urilla juoksemista - tehokasta ja varmaa. Kun neljännes rasteja oli vielä jäljellä, yllätti väsymys. Markus otti onneksi suunnistuksen haltuun, sai käytännössä sulkea silmät ja vain nostaa jalkaa. Ilman suurempia kommelluksia huoltoalueella saavuttiin klo 23. 

5. osuus - Öinen taistelu

Kilpailu alkoi varsinaisesti vasta nyt. Toki iso osa rataa oli jo takana, mutta massiivinen yön pyöräretki pitkin Puolankaa oli edessä. Edelleenkin sää oli viileä ja hieman tuulinen, mutta toistaiseksi kuiva. Korkeintaan vähäistä tihkua oli jossain vaiheessa ehtinyt hyvin lyhyen aikaa tulla. Tässä kohtaa laitoin trikoiden päälle juoksushortsit ja vaihdoin ylös pitkähihaisen aluspaidan, juoksutakin ja kuoritakin. Yön kylmyyttä ennakoiden mukana oli pitkähihainen vaihtopaita sekä kuorihousut. 

Jälkikäteen arvioituna omaa kisasuoritusta olisi voinut helposti parantaa panostamalla vaatetukseen. Syksy yllätti, voi sanoa. Tai tyhmyys muistutti, voitaneen myös sanoa. Jos lähtisin kilpailuun heti huomenna, varautuisin (varmuuden vuoksi) niin, että joka osuudelle olisi oma kuiva vaatetuksensa - alushousuja myöten. Jos esimerkiksi sadetta olisi tullut tippaakaan enemmän kuin sitä yön aikana jaksoi, olisin todennäköisesti löytänyt itseni raatobussista hytisemässä. On se kumma, että vaikka ei ole ensimmäinen tai toinenkaan kisa omalla kohdalla, niin toistuvasti näissä asioissa on puutteita. Olisiko jo aika ottaa opiksi. 

Pyöräilyosuudelle lähdettiin kuitenkin innolla. Tässäkin vaiheessa, jo 10 raskasta tuntia ahertaneena, löytyi vielä halua puristaa. Pyöräily oli myös sekä Artulle että Markukselle käsittääkseni se mieluisin etenemismuoto. Kurinalainen jono muodostui heti ja kärki vaihtui tiuhaan. Pyörät liikkuivat vauhdilla, mutta 40 000:n (vai oliko 30 000?) yleiskartta eteni hitaasti. Jossain kohtaa tien päällä ohitimme NonPessimuksen, joka vaikutti pitävän huoltotaukoa. Tästäkin mieli hieman kirkastui. Oletimme olevamme nyt neljäntenä. Aivan 23 kilometrin tiesiirtymän lopussa toteutimme matkalla päätetyn "hiekkatieoikaisun" huonosti. Tässä kohtaa olisi vain pitänyt ottaa paikka jonon perällä ja pitää suu kiinni, mutta minkäs teet. Arttu nimittäin olisi vetänyt letkan sujuvasti läpi epäselvien risteysten, minä sen sijaan pysähtelin ja tarkistelin.

Voin sanoa, että tässä kohtaa alkoi haasteet. Taivas alkoi tihuttaa pienesti, väsymys alkoi hiipiä hiljakseen kroppaan ja ennen kisaa niin pedantisti suunnitellun energiatankkauksen pettäminen useasti aiemmin alkoi näkyä. Edellisellä tauolla oli myös kiskaissut koko puoli litraa kaurapuuroa huiviin. Tämä oli ehdottoman tuhmaa. Vatsaan ilmaantui pieni mutta inhottava juiliminen, sellainen joka ei estänyt pyöräilemästä, mutta esti lisäenergian nauttimisen. NP otti meidän kiinni juuri rastille 66. Heidän menonsa näytti inhottavan terhakkaalta, niin että melkein vihasin heitä siinä yön ja omassa pimeydessä. 

NP jäi ilmeisesti jälleen tauolle ja me jatkoimme. Tie rastille 66 löytyi nopeasti. Suunnistin kärjessä, olin vain katsonut polun ja päätellyt, että 67 sijaitsee karkeasti polulla. Tetsasin pyörällä hyvää, kapeaa polkua ylös harjua, kunnes tovin päästä pydähdyin epätoivoisena, katsoin karttaa ja totesin, ettei rasti ollut lähelläkään polkua, kuten olin odottanut. Tajusin myös, ettei minulla ollut mitään tietoa kuinka pitkälle polkua olin tullut eikä paikantaminen onnistunut helposti pimeässä. Markus tuli pian viereen ja totesi vain rauhassa, että eiköhän me olla tultu tarpeeksi pitkälle. Ja lähti metsään. Rasti oli ison supan pohjoispuolella, mutta sellaista suppaa en mielestäni nähnyt. Markus otti suunnan, oikaisi kerran ja avot, siellähän se rastilippu heilui. Pois tullessani naureskelin vain mielessäni, että onpa hyvä sakki. Yksi polkee niin helvetin vahvasti ja toinen ottaa rastin kuin rastin tässä yön armottomassa pimeydessä. Ja minä, no, minulla liikkuu sitten tossu. 

Rasti 68 oli piilotettu ehkä Kainuun vittumaisimpaan puskaan kumpareen päälle. Ei siitä sen enempää. 

69 haettiin tieltä, vastassa oli jyrkät nousut rastille ja takaisin sieltä. Rastia 70 lähdin kärjessä hakemaan selkeästi onnistumisista (tai jostain) hurmioituneena. Ilman karttaa pelkän kompassisuunnan turvin. Suon aiheuttaman samaistusvirheen vuoksi aikaa tuhraantui, mutta Markus paikkasi. Lannistuneena tästä suorituksesta käänsin telineeseen vielä väärän kartan pyörille palattuamme. Ihmettelin, kun antamani suuntaehdotukset eivät kelvanneet. "Mikä se seuraava rasti on?" kyselin. "71", vastattiin. Aivan, mietin, olin jo menossa kohti 74:ä. Väsymys korostui. 

Olimme ostaneet järjestäjän tarjoaman kolmannen karttasetin, niin että kaikki saivat omat karttansa ja kaikki osallistuivat suunnistukseen. Tämä oli hyvin yksimielistä ja osoittautui myös erittäin tehokkaaksi. Sanoisin, paras suunnistaja oli Markus ja minä ja Arttu jaettiin kakkospalli. En voisi kuvitella kisaa, jossa joutuisin peesaamaan pitkän matkaa toista suunnistajaa ilman tietoa tilanteesta. Ehkä se on myös luonnekysymys. Toisaalta koen, että ilman kognitiivista haastetta, minkä suunnistus tarjoaa, voi väsymys iskeä nopeammin. Iso osa motivaatiosta tulee suunnistamisen kautta. Ja toisaalta siitä on myös äärettömän iso apu edellä kuvatun kaltaisissa tilanteissa, joissa yksi suunnistaa harhaan tai tippuu kartalta, niin toinen on valmis ottamaan vastuun. 

71:lle käännyttiin hiekkatieltä pienelle polulle, joka rastin kohdalla muuttui kelkkauraksi. Laavulla oli eräs kolmen hengen joukkue tulistelemassa. Nämä olivat pitkään aikaan NP:n lisäksi ainoita kisaajia, joihin olimme törmänneet. Sitten alkoi Portinvaaran nousu. Se oli ehkä julminta, mitä ratamestarilla oli tarjota. Polku oli vanha, ilmeisesti osa UKK-reitistä reittimerkinnöistä päätellen. Metsänhoidolliset toimet loistivat poissaolollaan ja puunrunkoja oli polulla kuin neulasia. Vai pitäisikö polusta edes puhua. Puhutaan mieluummin jäljistä, yksittäisen jalan alla painuneista sammalmättäistä. Yksittäisen pyörän renkaan raapimasta kaarnasta. Täällä ei oltu käyty vuosiin.  Ja ne reittimerkit, nekin oli maalattu puihin, jotka nyt osittain lojuivat esteenä polulla kuin kuiskien, ettei tänne ainakaan kannata tulla. Mutta niin tässäkin kävi toteen lausahdus, joka on toistuvasti puhutellut minua tämän kauden suunnistuksissa: kaikki kurja loppuu aikanaan. Halutessaan sille voi antaa myös urheilua syvällisemmän elämänohjeellisen arvon. Olettaen, että jotain urheilua syvällisempää on olemassa.

Vattukummun voisin nimetä toisinkin. Olin väsynyt. Olin nälkäinen. Ja ennen kaikkea olin jäässä. Ratkaisu pitää kuoritakkia päälimmäisenä pyöräilyyn lähtiessä kostautui. Kaikessa synteettisyydessään nesteet eivät liikkuneet sisään eivätkä ulos. Olo oli kuin muovipussissa. Märässä muovipussissa. Alasti märässä muovipussissa syysyössä. Sateen tihutus oli alkanut, se oli hentoa mutta kastelevaa. Niin vettyi se vähäinen jäljellä ollut motivaatio jatkaa kisaa. Olin pohjalla henkisesti ja fyysisesti. Ja jälleen se s**tanan NonPessimus reippaine jalkoinen ja tsemppi-toivotuksineen kipusi rinnalle ja ohitse. Heidän vauhtinsa oli hurjaa katsottavaa. Pidimme pienen tauon, puin päälle kaiken mitä minulle oli. Paitsi lämpöpeitettä. Lämpö hieman palautui pyöräilyn myötä, mutta olo oli kurja. Olisin halunnut ottaa kuoritakin pois, mutta oli 4 tuntia ja 40 kilometriä liian myöhäistä. Alla oli vain yltäpäältä hikisiä vaatteita, olisi jäätynyt välittömästi. Seuraavalla huoltotauolla jutustelimme cut-offilta oikaisseen Lost Boysin kanssa. Tein muutamia punnerruksia, lämpö palautui, motivaatiokin hieman. 

74:ltä lähtiessämme kello oli 5:30. Päivänvalon ensirippeet ilmaantuivat, saatoin sammuttaa lampun, sillä hämärä riitti ajamiseen eikä suunnistamista juuri ollut. Suuntasimme etelään kohti Pettävänvaaran harjualuetta. Pidimme jälleen tovin huoltotauon. Myöhemmin burgereiden ääressä Markus kertoi tätä edeltäneeltä rastilta lähtiessään olleen omassa kuopassaan. Näissä etelän rasteissa ei ihmeitä tapahtunut. Yö muuttui päivään, ja valon myötä positiivisuuskin ilmaantui kuvioon. Pohjoista kohti käännyttyämme olisi enää paluu matka kisakeskukseen parin mutkan kautta ja ilmeisesti lyhyt epilogi kisakeskuksen lähistöllä. 

Hepokönkäällä pysähdyimme vielä viimeiselle varsinaiselle questille, jossa kierrettiin Hepokönkään vaellus reitti ja uitettiin yksi joukkueen jäsen hyisessä vedessä könkään juuressa. Markus auliisti otti uimarin ristin kannettavakseen ja allekirjoittanut käytti tauon hyödyksi ottamalla noin 3 kertaa 30 sekunnin unet. Ne olivat powernapit ne, mutta niin tavattoman virkistävät. Myönnän, että yön synkän ytimessä oli yksittäinen hetki pyöräillessä, jolloin silmät vain lupsahtivat kiinni ja kaatuminen pelkästä väsymyksestä oli lähellä. Onneksi mitään ei kuitenkaan käynyt. Päivän pirkkaniksi: tarkista kofeiinitablettiesi päiväys ennen käyttöä.

Äikänvaaran rasti oli Artulta hieno suunnistussuoritus suoraan rastille. Matka jatkui reissun todennäköisesti nopeimmalla mäenlaskulla, jonka synkkä tuomio Markuksen suusta oli: "olisi tämänkin potentiaalienergian voinut fiksummin käyttää". Maasto muuttui Pyssynlammen kohdalla tutuksi tiepohjaksi. Mielen valtasi jo hiljakseen maalikiima. Polut vaihtuivat hiekkatiehen, hiekkatie asfalttiin ja asfaltti se oli, joka meidän kisakeskukseen toi. 

Epilogi

Kilpailu loppui lyhyeen kävelyhölkkään vesitornille. Yksi jäsen, eli minä, kiipesi ylös torniin, tähysti ja tähysti, mutta mitään ei nähnyt. Vilkaisin taakseni, en edes tiedä mistä syystä, ja satuin olemaan juuri oikealla sivulla tornia, jotta näin tornin ovessa lapun, joka kertoi maalin sijainnin. Samat hölkät takaisin keskukseen, ylös mäkeen ja siitä alas maaliin. Vihdoin, vihdoin perillä.

Tulokset:

  • Kilpailun 4. sija (miesten sarjan 2.) ajalla 24:26:46
  • 217 km, 3000m nousua, 10500 kcal 
  • Huoltoihin keskuksessa kului noin 1h + muut huollot tien päällä

Ajatuksia


Olen erittäin tyytyväinen kisaan. Kaikki osiot sujuivat isossa kuvassa hyvin. Sekaan mahtuu yksittäisiä pieniä virheitä siellä täällä, mutta kahden vuoden takaisilta massiivisilta pummeilta vältyttiin. Mielestäni meidän joukkueella oli selkeitä osa-aluevahvuuksia ja niitä käytettiin. Markus hoiti hankalat rastinotot yöllä ja korjasi allekirjoittaneen suuntavirheitä. Arttu oli ehdottomasti porukan kovin pyöräilijä ja oma-aloitteisesti otti tuulenhalkojan roolia siirtymissä. Mulla oli nopein tossu ja kävin leimaamassa rastit. Pyörä toimin erinomaisesti (Canyon Lux world cup), evästä oli tarjolla monenlaista moneen eri tilanteeseen. Kunto oli kohdillaan. 

Sitten kehityskohteisiin:
  • Vaatteet - tätä ei voi näin syksyisssä kisassa kyllin korostaa. Vastaan voi kelien suhteen tulla mitä vaan. Mulla ei ole koskaan ollut ongelmia kylmän kanssa ennen tätä kisaa. Jatkossa pitää tarkkaan katsoa vaihtovaatetusmahdollisuus jokaiseen vaihtoon ja välttää kuoriasun pukemista kuin hätätilanteessa. Myös juoksukenkiä voi olla useampia pareja, miksei myös pyöräilykenkiä.
  • Käsineet - kuuluu oikeastaan ylempään kastiin, mutta ei voi kylliksi korostaa. Näppärät lämpimät hanskat yöllä olisivat olleet poikaa. Nyt oli kahdet, joista ensimmäiset kastelin melonnassa ja toiset packraftilla. Eli omat hanskat vesitehtäviin. 
  • Syö tasaisesti, älä ahmi, lähde mieluummin nälkäisenä kuin ähkyssä. Ruokatermos oli parasta ikinä! Kahvia kannattaa olla koko termoksellinen, ehkä jopa kaksi. Ja kofeiinitabletteja varalla. Mielen virkeys voi ratkaista kisan. 
Suurkiitokset jällen kerran järjestävälle taholle. Upea kilpailu, hienosti hyödynnetty maasto, koherentti kokonaisuus osuuksineen. Nähdään jälleen tulevina vuosina. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lapland wilderness challenge 2020

Kaamosvaellus käsivarren erämaassa